Jalleennakemisia

Jalleennakemisia I/II

Pahoittelut tasta ‘hieman’ venahtaneesta tauosta, jonka (tahattomasti) pidin blogini paivityksesta, 2,5kk kun tuppaa livahtamaan sormista nahtavasti kovin helposti. Valitsin otsikoksi jalleennakemisia, silla niita on tahan melkein kolmeen kuukauteen mahtunut yllattavan paljon. Kumpiakin sattumia ja sovittuja. Nyt tarinani jatkuu Vietnamista ja siella Sapasta. Viimeisen blogipaivitykseni taisin lopettaa sateen taukoamiseen ja silloin tilittaa jotain agresiivisista lipunkeraajista ja hulluista mopoilijoista. No niista on onneksi jo aikaa ja Vietnamin jalkeen heidanlaisistaan on voinut vain haaveilla, mutta jatketaan…

Seuraavana ohjelmassani Sapassa oli Indokiinan korkeimmanvuoren valloitus. Kukkulan nimi on Fansipan ja se nousee huimaan 3140 metrin korkeuteen. Ei siis mikaan lumihuippuinen jattilainen joitaka Kiinassa nahtiin, mutta kuulemma ihan muistettava vaellus. Taman vuoren huiputtamiseen ei tarvita jaatikkovaelluskursseja saatikkaan mitaan teknista tietoutta vaativaa alppikiipeamista, riittaa, etta jaloista loytyy ruutia ja paasta hieman paattavaisyytta. Vuorelle voidaan kavuta 1-3 paivassa. Yhden paivan retki vaatii osallistujilta erittain kovaa kuntoa, 2 paivaa hieman helpompi,mutta ei sekaan ihan lastenleikkia (taman tulin huomaamaan) ja 3 paivan retkella kierrellaan heiman enemman sademetsassa ja nautitaan maisemista. Itse siis lahdin matkaan tavoitteena onnistua 2 paivassa. Reissusta maksoin n. 65 dollaria ja siihen sisaltyi ruuat, yopyminen vuoren juurella ja tietenkin opas. Kavereinani mukaan lahti ranskalainen Lyc ja Israelilainen Guy. Mukavia jamppoja ja juttu luisti ihan alusta saakka. Ensimmaisen paivan tavoitteena oli kavuta Base camppiin n 2800 metrin korkeuteen ja tahan kuluisi aikaa muistaakseni n. 4-5 tuntia. Lounas paikkaan saakka matka oli leppoista metsassa vaellusta ja jokien ylittamista. Huumoria tuotti Israelin vahvistus joka osoittautui hieman kompeloksi kaveriksi ja onnistui parskimaan melkein joka joessa. Lounaan (patonkia ja vihanneksia) jalkeen matka paasi vasta kunnolla alkamaan. Eli aloitimme todella jyrkat nousut ja laskut. Homma menee oikeastaan nain: kapuat keuhkot rakkuloilla ja jalat tulessa varmaan 45-50 asteen nousuja. Kukkulan paalla hieman taukoa ja sitten meilkein sama matka yhta jyrkasti alas. En ollut ihan tahan varautunut ja tama heratti hieman turhautumista. Matkan varrella tosin alkoi muistua mieleen tarinat Nepalin vaelluksista jotka on kuulemma ihan samaa eli sika jyrkkaa ylos ja sita samaa alas. Aloin ymmartmaan, etta vaikka tama kukkula ei mikaan hirmu ollutkaan niin silti liikuimme vuoristo ymparistossa. Maisemat muuttuivat alangon sademetsesta harvakasvuisemmaksi puustoksi, bambu metsiksi ja viimein pelkiksi pensaiden peittamiksi kallio rinteiksi. Koko ekan paivan talsimme pilvessa ja aika-ajoin sateessa. Tama ei tosin haitannut silla heti tyynen sattuessa tropiikki alkoi painamaan paalle. Pikkuhiljaa nousun aikana ilma viileni ja kosteus toi oman lisansa koleuteen.
Kiinassa hankittu peruskunto kiipeamiseen oli avuksi, kunto kesti ihan hyvin. Matkan varrelle on rakennettu bambusta ja betonista jyrkkiin kohtiin tukevat kaiteet, lisaksi kaikki alus kasvillisuus reitilta on kulunut pois, tama helpottaa kiipeamista huomattavasti. Perusleiriin paasimme joten kuten aikataulussa. Hetken jopa mietimme loppumatkan kiipeamista samoin tein. Mutta Guy oli sita vastaan ja lopulta viela rankka sade pani pisteen suunnitelmillemme. Vuorella olo oli sateista johtuen todella kylmaa ja markaa. Kosteus oli varmaan se 100 prosenttia. Majamme oli bambusta ja muovista kyhatty rakennelma. Patjana toimi babmulaveri jonka paalle levitettiin muovipressu pitamaan maran poissa. Yosta tulisi kylma ja kostea, silla nukkuma paikkaamme ei olisi saatavilla edes tulta. Tulen teko oli meille muutenkin hieman mysteeri. Lamminta ruokaa oli luvattu ja vaatteitakin olisi kiva saada kuivattua. Kaikki kasvillisuus oli markaa ja kuivaa poltettavaa, mita lie he nyt kaytaisivatkaan ei nakynyt missaan. Asiaa tiedustellessamme oppaamme sanoi kavereiden kohta lahtevan polttomateriaalin hakuun. Materiaalina toimisi pystyynkuollut bambu jota kaverit hakisivat alarinteista. Pystyynkuollut bambu siis kuivuu ja kuorensa ansiosta varren sisa osat pysyvat kuivana, tama halkaistaan ja voidaan polttaa ihan sellaisenaan. Hyodyllista tietoa mahdollisia tulevia expeditioneja varten ja kuivunut bambuhan on siis ruskeaa! Kokkausvajaan saatiinkin kohta mukavan leppoisa tunnelma ja lampoa nuotiosta. Ainoaksi epamiellyttavammaksi asiaksi osoittautui Indokiinalainen rakennussuunnittelu. Kaupungeissa talot tietenkin rakannetaan vahan jarkevammin, mutta taalla vuoristoalueailla ja rural seuduilla rakentaminen on hieman yksinkertaisempaa. Mokki rakennetaan yleensa laudoista tai bambuista ja on muuten ihan toimiva vallitsevaan ilmastoon, mutta tulipesa lyodaan tyyliin keskelle lattiaa ja savu kiertaa vapaasti koko kampan kunnes poistuu avonaisista ikkunoista ja seinien raoista. Tama aiheutti pienta yskintaa ja kirvelya, hienhaju vaatteista tosin havisi muutamiksi viikoiksi. Loppu paiva sujui ruokaillessa ja tutustuessa paikallisiin ja heidan metsassa elamisen tietouteen. Ihan kunnioitusta herattavaa hommaa vaikka arki onkin todella rankkaa ja raha ei kasva puissa. En tieda olenko tasta jo aikasemmin puhunut, mutta valilla kylla tekee pahaa olla reissussa se 12kk tai jotain, kun muut voivat vain haaveilla lahi kylaan paasysta.
Pimean laskeutuessa noin kello 19.00 oli aika vetaytya yopuulle. Vetta satoi, mutta onneksi tuli oli lammittanyt kropan. Makuupussit laverile ja untuvien sisalle. Muutaman minuutin jalkeen aloimme totetamaan, etta tasta yosta tulisi hyvin lyhyt uninen: kolme kaveria, yhteis paino varmaan lahemmas 250 kiloa joustavalla laverilla aiheuttisen sen, etta kun joku kaantyi oli heiluminen sita luokkaa etta muut reagoisivat tahan myoskin. Lisaksi pyorea bambu ei ole ihan parasta lonkkien ja selan alla, paikkojen puutuminen kavi aika nopeasti. Tahan viela vallitseva ilmasto, niin yhteistuloksena oli ihan haastavat unen saanti olosuhteet. No yo kuluu yleensa nopeasti vaikka seisten ja aamulla meita odottikin jo paljon mukavampi ymparisto: ilma oli paljon selkeampi ja ensimmaista kertaa naimme jopa vuortenhuiput lahellamme. Kamat kasaan ja loppumatkaa taittamaan. Menikohan tahan viela se kolmisen tuntia ja huipulle paastyamme paasimmekin nauttimaan Madventuresia lainatakseni, suht parayttavista maisemista. Pilvet harvenivat paikkapaikoin kokonaan ja naimme ymparoivan maaston kilometrien paahan. Tasta oppaammekin innostuneena alkoi mainostamaan kuinka onnekkaita me olimmekaan silla melkein kaikki vuorelle kapuavat saavat nauttia vain tiheasta pilvisumusta. Ja tatahan sinulle ei tietankaan kerrota reissua varatessasi, vaan naytetaan niita hienoja kuvia maisemista joita me siis nyt ihailimme. Huipulla olimme varmaan tunnin verran ja sitten aloitimme paluu matkan. Viimeistaan tassa vaiheessa todellisuus alkaa iskemaan kasvoille. Nyt olisi kaveltava melkein tupla matka ensimmaiseen paivaan verrattuna ja kaikki samat nousut seka laskut, mutta kaanteisessa jarjestyksessa tietenkin. Matkaan tulisi menemaan noin. 6-7 tuntia riippuen jaksamisestamme. Viimein se paattavaisyyskin alkoi astua mukaan. Matkaa taitettiin suht hiljaisuudessa ja jalkoja tuijotellessa, muuhun ei oikein enaan ollut energiaa. Tunnit kuluivat ja kilometri seka kukkulat vahenivat. Lopulta kun paasimme ensimmaiseen lounas paikkaamme alkoi sita iloa taas loytya ja viimein kun paasimme luonnonpuiston paaporteille jaksoimme taas nauraa ja juhlia. Reissu oli ohi. Intensiivinen kaksi paivaa takana. Tanaan juhlisimme viinilla ja ruualla.
Yhteen veto reissusta: lahde matkaan vain haasteena vuoren kipuaminen. Olo suhteet on aika epamiellyttavat koko matkan, yo marka ja kylma ja viimein vuorenhuipulla et valttamatta nae kuin omat sormesi. Matkan aikana et oikein voi keskittya kuin seuraavaan askeleeseen jos haluat katsoa maisemia niin silloin on pysahdyttava ja kun oppaille taman on liukuhihna hommaa, niin he kylla jaksavat patistaa teita eteenpain etta paasevat perheidensa yms. Pariin. Meita kuitenkin siunattiin hyvalla porukalla, hienoilla maisemilla ja viimein viela apinoilla joita naimme vuorella. Oppaammekaan ei ollut naita ennen siella nahnyt. Kaiken kaikkiaan mukava haaste jos tallaisista tykkaan.

Loppu aika Sapassa meni nurkkia kolutessa ja kakkuja syoden. Eli Kiina kiinalaisille ja Vietnam ranskalaisille. Patonkeja (fransmanneja) oli joka nurkassa. Plussana tosin heidan siirtomaa-ajoistaan jaaneet kakut ja kokkaukset. Sapa on ihan jees paikka kunhan varaudut aika moiseen valtion jarjestamaan turismin hallintaan. Esimerkiksi lahimpana keskustaa oleva hilltribe kyla nimeltaa Catcat on ihan keksitty ja rakennettu siihen tuomaan turistirahoja valtiolle, alueelle on raahattu muutama paikallinen asukas myymaan rihkamaan ja esittelemaan elamistaan. Lisaksi kaikki home stay retket on kaukana autenttisesta kyla yhteisossa elamisesta. Sinun taytyy nahda hieman vaivaa ja tutustua paikallisiin oikeasti paastaksesi ihmettelemaan heidan elamaansa. Meille heidan salojaan esitteli Coloradossa asuva rastamies, joka oli nainut itselleen vaimon Mong heimosta.
Mieleesi Sapasta ei toivottavasti tule jaamaan joka paivaiset BUY ONE FROM MEE!! NOW YOU HAVE TO BUY ONE FROM MEE TOO!! huudot, kun paikalliset kylalaiset kaupittelevat tuotteitaan tai vietnamilaiset turismin perassa muuttaneet herrat jotka yrittavat vuokrata sinulle mopojaan. Motobike oke! Motobike to day oke! Oke Oke tomorrow oke?!?! No kai mina tassa taas vahan maustan, mutta viikko Sapassa oli ihan riittava. Luonnosta plussaa. Mopo alle ja tutkimaan.

Ainiin, jos olette Sapassa viikonlupun aikaan, niin silloin kaikkien hotellien hinnat nousevat (jotkut huomattavastikkin) silla pelipaikoille saapuu vietnamilaismatkailijoita viilentymaan kaupunkien helteista.

Laos

Nyt oli viimein aika poistua Vietnamista. Olinkohan maassa kolmisen viikkoa ja tama tuli todennakoisesti olemaan viimein kerta, kun matkailu mielessa maahan astun. Ei ole paikka minun mieleeni. Viimeinen 10 tunnin rutistus bussissa ja seuraavana paivana Laos. Bussi matka Dien Bien Buhun -raja kaupunkiin josta jatkaisin toisella bussilla eteen pain Laosiin- ei ollut mikaan helppo. Matkaa katkoivat sadekaudesta johtuvat maanvyoryt ja alemmas siirryttaessa mukaan tuli taas se tappava kosteus ja kuumuus minka olin saanut jattaa taakseni Sapaan saavuttuani. Bussi oli se perus originaali, eli kuuma tunkkainen ja polyinen. Auringon laskun aikaan piina oli vihdoin ohi, nopea suihku, syomaan, nukkumaan ja seuraavana aamuna klo 5.00 ylos ja seuraavaan bussiin. Matka Laosin rajalle sujui ongelmitta. Matkaoppaat kertovat huijaus kyydeista kaikkiin muihin rajanylitys paikkoihin matkaavista busseista. Kuski pysayttaa auton jossain korvessa ja alkaa kinuamaan lisamaksua tai matka ei jatku enaan minnekkaan. Kuulemma on turha selitella mitaan ja vaikka olisitkin ostanut lippusi matkatoimista, niin se ei ole mikaan tae sille etta et joutuis lisarahastuksen uhriksi. Rajanylitys jota itse kaytin oli pohjoisin ja uusiin. Lippu ostettiin ihan bussiasemalta ja samalla bussilla jatkettiin ihan perille saakka lahinpaan kylaan Laosissa. Matka kesti n. seitseman tuntia. Kylan nimi oli Muang khua. Erittain pieni kalastaja kyla Nam ou joen varrella. Ei pankkiautomaatteja eika oikein muutakaan teknisyyteen viittaavaa. Tama kyla oli oikein mukava viettaa yksi yo ja latautua Laosin ilmapiiriin. Seuraavana paivana kavin vaihtamassa viimeisia Dongejani Kipeiksi. Vietnamin varjo oli edelleen yllani. Vietnamin kuningasvaluutta ei kelvannut edes Laosissa: vaihtokurssi oli poyristyttava ja myohemmin muissa kaupungeissa Dongejani ei edes suostuttu ottamaan vastaan. Tata en tosin jaanyt kummemin suremaan silla Laosin pysahtyneisyys alkoi ottamaan minua todella valtaansa. Kuvitelkaa: kaikkialla hiljaista ei ruuhkia ei toottailyja. Hiljaista puhetta ymparilla, hymyja ja kohteliasta kaytosta. Nauravia lapsia uimassa ja kylan miehet seka naiset toimittamassa askareitaan.

Laosissa olen vieraillut viimeksi 2007 kun teimme Jennin, Jeren ja Heikin kanssa ensimmaisen kaakkois-Aasian kiertueen, silloin kohteinamme oli Luangbrabang (yksi Laosin entisten kuninkaiden paakaupungeista), Vangvien (nuorten reppureissaajien lojumis mesta, jonka ykkos hittin on raktorin sisarankaalla lilluminen jokea alas), Vientiane (varmaan maailman hiljaisin paakaupunki?), Sipandon (4000 saarta, jossa Mekong leviaa erittain laajalle alueelle muodostaen lukuisan maaran pienia saarekkeita). Taalla on myos kaakkois-Aasian suurin vesiputous jossa Mekong putoaa n. 5-10 metria alaspain. Korkeutta ei ole paljoakaan, mutta putoamisalue on suht pitka, joten vesimaara joka kulkee putouksen lapi on valtava.
Nyt tarkoitukseni olisi tutkia enemman Laosin pohjoisia osia Luangbrabangista ylospain. Muang Khuasta matkaisin Udomxhain ja sielta luoteeseen Luang nham tha:han. Matkaa ei tulisi kertymaan Muang Khuasta kuin 100-150 kilometria, mutta tahan menisi aikaa n. kahdeksan tuntia paivassa kahden paivan ajan. Ensin Muang Khuassa odotin bussin lahtoa 4 tuntia ja Udomxhainin matka kesti toiset 4 tuntia. Yon yli odotus ja seuraavana paivana toinen saman lainen rypaisy. Matka Luang nham tha:han Sapasta oli kestanyt 4 paivaa josta ja matkustus tunteja noin 31. Etaisyydet eivat ole kovinkaan suuria mutta matkustus on erittain hidasta ja kohteisiin voi menna vain yksi vuoro paivassa. Turismin piikkikauden aikaan tietenkin vuoroja on enemman, mutta Laosissa selkeasti kysyntaan vastataan tarjonnalla.
Luang nham tha:ssa vietin muutaman paivan lepaillessa ja alueeseen tutustuen. Ilmasto pohjois-Laosissa oli loistava, ei niin kosteaa eika kuumaa ja viela ollut edes high season. Laos todellakin naytti parhaitaan: luonto on erittain kaunista ja koskemattomampaa kuin esim. Kiinassa ja Vietnamissa. Kiinassa naet koko ajan rakennettavan jossain ja metsia halkovat isot sahkonjakelutornit. Vietnamissa taas metsia ei oikein ole enaan jaljella. Laosissa pystyy viela bussi matkojen aika ihailla koskematonta luontoa vaikka taallakin huomaat isohkoja hakkuuaukioita suht usein. Lisaksi ihmisten elamanasenne on todella rento eika heilla tunnu olevan energiaa yrittaa repia kaikkia sinun dollareita joka kaanteessa.
Turismi on vielakin tekemassa tuloaan Laosiin. Tama nakyy pienena turismin infrastruktuurina esim. rahan ottoautomaatteja on aika harvassa, terveiyden hoito ei todellakaan vastaa lansimaista tasoa ja matkustus on hidasta, mutta toisaalta namahan ovat pelkastaan hienoja juttuja. Hinnat Laosissa vuonna 2007 olivat viela erittain halvat, mutta nyt hinnat olivat nousseet paikoin huomattavastikin. Suurin osa trekeista mita voit tehda toimii niin sanotusti eco tourism nimella. Toimistot kayttavat paikallisia oppaita ja tyo jaetaan heidan kesken tasan. Trekeilla turisteja viedaan aika paljon laheisiin vuoristo kyliin katsomaan paikallisten elamaa (nama kylat ovat ihan oikeita, eika meita turisteja varten rakennettu), nain koitetaan suunnata turistien rahoja enemman oikeisiin kohteisiin. Aktiviteettien hinnat eivat ole aivan halvimmasta paasta, mutta tiedat ainakin tukevasi hyvaa toimintaa. Ehka tahan selvaan eroon aikaisempia maita kohtaan vaikuttaa myos se, etta olin taas astunut syvasti Budhalaiseen maahan. Vaikka Laos on kommunistinen valtio on silti Budhalaisuus erittain tarkea asia ja iso osa jokaisen laosilaisen arkea. Taman huomaat joka puolella maaseuduilla ja kaupungeissa, stubia ja temppeleita on paljon ja munkeille herataan antamaan almuja joka aamu. Saman laista on myos Thaimaassa missa temppeleista tuntuu olevan jopa liikaakin.
Meinasi minulle kayda myos pieni vahinko taalla. Vuokrasin pomon jotta paasisin kaymaan eraasssa pienemmassa kaupungissa sielta jotkoin matkaani viela pohjoisempaan etsimaan jotain pikkukylaa jonka nimea en edes tahan hataan muista, kylan pitaisi sijaita Kiianan ja Laosin rajamaastossa. Tie jota ajoin tuntui paattyvan jollekkin kansallispuisto alueelle tai niinhan mina luulin, pokkana jatkoin matkaani kunnes havahduin ymparillani olevien ihmisten huutoihin. Olin kovaa vauhtia jatkamassa matkaa takaisin Kiinaan ja herran jestas sitahan en missaan nimessa olisi halunnut. Sain pyoran pysaytettya ja kompeloiden selittelyjen jalkeen sain palata takaisin Laosin puolelle. Rangaistuksena jouduin tyontaa pyorani pois ei kenenkaan maalta. Huonomminkin olisi voinut kayda. Kiinassa olisi varmaan ammuttu ja kyselty jalkikateen… Ainiin, niita jalleen nakemisia. Mopo sekoilujenin paatteeksi ja yhden halvaantuneen kanan seka melkein tormaamisesta johtuneen kaatumisen jalkeen paasin takaisin kampilleni ja siella huomasin lahtoa matkalaukkujen kanssa tekevan nuoren herran ja sehan ei ollut kukaan muu kuin Kiinan, Xianissa kaksi kuukautta sitten tapaamamme Israelilainen Juval joka kitara kainalossa tutki Kiinaa ja koitti loytaa jostain opettajan hommia. Nyt kitara oli lahjoitettu jonnekin ja maa oli vaihtunut Laosiin. Pikaisten kuulumisien vaihdon ja matkasuunnitelmien utelun jalkeen loimme kattapaalle ja uskoimme viela tormaavamme uudestaan koska kummallakin suht saman laiset suunnitelmat. Eli yhteys tietoja ei vaihdettu.

Luang nham tha:ssa tein seuraavat etappi suunnitelmani lahi paivien varalle. Selvaa oli, etta jatkaisin matkaani takaisin kohti itaa ja Vietnamin rajan, mutta miten toteuttaisin matkani se oli viela vahan auki. Toisaalta minua houkutti ottaa bussi ihan Laosin pohjoisimpiin osiin Phongsaliin ja sielta seurailla Nam Ou jokea alas Muang Khuan kautta Muang Noihin ja sielta Nong Khieviin. Matka olisi kuulemma todella miellyttava ja joki halkoisi paikoin ihan koskemattomia sademetsa laaksoja. Ainoana muttana oli taas nuo hitaat ja vaivanloiset bussi matkat joista takamukseni ei vielakaan oikein ollut toipunut. Ensin taas kuusi tuntia Udomxaihin ja sielta seuraavana paivana noin kymmenen tuntia Phongsaliin. Kilometrejakaan tuskin tulisi yli kolmeasataakaan. Lopulta hylkasin taman vaihtoehdon ja paatin jattaa sen toiseen kertaan. Eli Udomxai jossa yksi yo sen jalkeen Nong kKhieviin jossa taas yksi yo ja sitten Muang Noi. Taman jalkimmaisen paikan pitaisi olla todella miellyttava Nam ou joen varrella sijaitseva kalastajakyla. Matka taittui tuttuun tapaan verkkaisesti, kummallakin etapilla juoduin odottelemaan busseja yhteensa kahdeksan tuntia ja paatteeksi se 6-4 tuntia matkustusta. Sainpahan kirjaa luettua ja oikeestaan tuo pakollinen odottamain on ihan mukavaa, on aikaa pohdiskella ja ihmetella ymparistoa ja onneksi ei ollut kiire (sekin tosin olisi viela edessa). Muang noihin paastyani oli taas edessa majapaikan etsiminen, tahan hommaan paatin panostaa hieman enemman ja lytaa itselleni mukavan paikan missa viettaa seuraavat viisi paivaa. Ystavilleni ja perheelle olin ilmoittanut olevan kadoksissa 4-6 paivaa. Taalta ei loytyis kenttie puhelimeen ja eika internettia postien lahettamiseen. Lopulta loysin varmaan kylan hienoimmat bungalovit joista sai paatyseinan kokonaan auki ja mista oli hieno nakyma suoraan maitosuklaana virtaavaan jokeen. Vielakin ovien eteen oli sijoitettu kaksi hammockia niin tiesin loytaneeni oikean paikan. Paikassa ei edes ollut muita turisteja niin sain hinnankin pudotettua muutamaan euroon. Onnellisena lopputuloksestani mieleen nousi kuolematon slogani Madventuresista hammokissa sun risesta sun settiin!
Seuraavana paivana lahdin tutkimaan laheisia luolia ja niiden takana aukeavia kauniita riisipeltoja joita kalliot rajasivat laakson omaisesti. Paastyani takaisin kampilleni huomasin paikkaan majoittuneen muitakin. Pari saksalaista kaveria ja kolme venalaista. Pikaisen tutustumisen jalkeen sain kutsun liittya heidan seuraansa illalliselle. Venalainen pariskunta oli tullessaan tuonut lihaa, perunoita ja muuta einesta ja sanoivat valmistavansa Venalaistyyppisen illallisen. Mikas sen mukavampaa kunnon lansimaalaista ruokaa. Pikainen olut tarpeiden taydennys, pesut ja poytaan. Illan mittaan selvisi, etta Andrei ja Katia olivat kayneet kylassa ja samaisessa paikassa hieman aikaisemmin ja todenneet sen niin miellyttavaksi, etta olivat paattaneen vuokrata koko paikan itselleen vuodeksi eteenpain. Nama olisivat siis heidan avajais bileensa! Saksalais kaverukset olivat viettamassa lomiaan muutaman kuukauden reissulla ja kolmas venalainen Alla oli ottanut loparit tyostaan Moskovassa ja ollut matkalla jo vuoden paivat joista 5 kuukautta kiertanyt Nepalia. Ilta oli mita antoisin ja heti sain seurakseni mukavia ihmisia. Muuten niin mukava ilta tosin paattyi saksalais kavereiden bungalovin ryostoon ja lopulta himan aanekkaan iltamme paattavaan kivitykseen, josta onneksi selvisimme ehjin nahoin. Seuraavana paivana setvimme edellisen illan tapahtumia. Saksalaiset olivat jattaneet kaikki ovensa auki ja valot paalle ja tama ilmeisesti houkutellut jonkun tyhjentamaan heidan kaikki elektroniikkansa, mihinkaan rahoihin tai passeihin ei ollut koskettu. Outoa. Lisaksi selvitimme illan kivitysta Andreille ja Katialle jotka olivat aikaisemmin poistuneet nukkumaan. Lopulta tulimme siihen tulokseen, etta joku oli vain vihaisena halunnut meidat nukkumaan eika ollut uskaltanut tulla sanomaan sita itse paikan paalle. Uskoimme kivien olleen tarkoitetun katolle eika meihin. Kivien heittelysta ja varkaudesta ilmoitettiin kylan johtajalle ja han lupasi ottaa asian puheeksi seuraavassa kylan kokoontumisessa. Tasta eteenpain asiat sujuivat mukavasti eika muuta vastaavaa enaan sattunut, tosin ymmarsimme kylla poistua nukkumaan tarpeeksi ajoissa ja valttaa turhaa aanen korottamista. Lisaa illanistujaisia pidettiin ja Andrei seka Katia kutsuivat paljon kylalaisia sauraamme ja kaikki vakuuttelivat etta olivat iloisia heidan saapumisestaan ja toivottivat heidat yhteisoonsa avosylin, joku jopa lupasi oisin pitaa vahtia, etta lisaa varkauksia ei tapahtuisi. Oluen juontimmekin oli sita tasoa, etta eras paikallinen rouva paatti pistaa kiskan pystyyn terassimme eteen, kun taas vedellisesta paikasta, mista oluemme ostimme kyseltiin kovasti, etta milloin tulemme taas ostoksille. Eraan iltamme aikana puhe sittein kaantyi sukeltamiseen ja toinen saksalaisista muistaakseni Mathias kyseli mika olisi hyva paikka suorittaa sukellus lisenssi. Andrei alkoi kertomaan etta Koh Tao, missa han oli ollut opiskelemassa meribiologiaa olisi erinomainen paikka tahan. Tassa vaiheessa korvani horahtivat silla olenhan itsekkin siella lupani hankkinut ja paatin liittya keskusteluun. Andrein taustaa hetken selviteltyani ilmoitin, etta vuonna 2006 jolloin olin ollut siella ensimmaisen kerran olimme muutaman suomalaisen kanssa tutustuneen venalaiseen opiskelijaan eraissa rantabileissa joka oli myos ollut opiskelemassa jotain meribiologia juttuja. Andrei vastasi tahan, etta hankin muisti muutaman suomalaisen joiden seuraan oli lyottaytynyt ja voivotellut, kun opintorahat alkoivat ollemaan lopussa. Hetki siina sitten tuijoteltiin toisiamme ja kyseltiin lisaa taustoja. Lopulta kavi selvaksi, etta sama jannu oli lyottaytynyt seuraamme silloin siina rannalla ja viimeisena tikkina oli viela Andrein sloganinsa jolla han avasi keskustelun ‘mielestani Stalinin ei olisi ikina pitanyt antaa suomalaisille itsenaisyytta!’ Loppu ilta oli kuitenkin mennyt niissa toveriz jutuissa, tosin sen kummempaa ystavyytta siita kohtaamisesta ei syntynyt. Mutta hemmetti kolme vuotta ja nyt taalla Laosin perukoilla olin tietamattani majoittunut heidan vuokraamaan resorttiin ja olimme jo muutaman illan yhdessa viettaneetkin. Viela kun eraana aamuna ennen kalastus reissua olin loytanyt Allan istumussa aamiaisella samaisen israelilasien Juvalin kanssa johon han oli tormannyt juurikin siella pohjoissessa minne et itse ollut viitsinyt lahtea, aloimme uskoa etta ei tamanyt enaan voinut olla sattumumaa. Oli mita oli, mutta mukavia yhteensattumia mukavien ihmisten kanssa.

Talla hetkella itse istun autolautassa kohti Lombokkia ja gili saaria. Viela on Laosin perukoilta aika pitka matka tanne keski Indonesiaan jossa tallahetkella olemme. Eika meidan tanne todellakaan pitanyt tulla, mutta matka vie ja kiperia paatoksia on tehtava…