Feeling Free

Painostavan kuumat terveiset taalta Malapascuan saarelta, Cebun pohjois osista. Saavuttiin saarelle pari paivaa sitten ja ollaan kotiuduttu Boynty Beachin lansipuolelle, aivan rannassa sijaitsevaan resorttiin. Saatiin tingattua itsellemme 4+1 hengen huone, joten nyt meila on koko perhe samassa, tiiviissa kasassa. Ihan virkistavaa. Kimmo nukkuu lattialla ja koska Jenni ei suostunut vielakaan luopumaan Jeresta, niin jaamme jalleen Heikin kanssa saman vuoteen, missa tosin ei ole mitaan valittamista.

Saarella on ollut suhteellisen painostava ilma nama kaksi paivaa, mita olemme taalla olleet. Ulkona puhaltaa raikas ja viilea tuuli, mutta jos olet suojassa, niin sitten sinut ymparoi painostava kosteus.

Huoneemme on ihan kivaa koko luokkaa, joten tilaa on riittavasti kaikille, ainoa miinus tassa nyt vaan on viisi ihmista samassa huoneessa, ja yksi tuuletin. Huoneemme on aika patsi ja nyt tuon tuulettimen pitaisi palvella meita kaikkia. Lisa rasitusta tuulettimellemme aiheuttaa, todellinen skandinaavimme Kimmo, jolla on kuuma ilmeisesti pakkasessakin. Kun puhallin osuu Kimmoon , voit tuntea kuinka tuulenvire oikein katoaa houneesta Hanen kehonsa jotenkin imee tuon virkistavan ilmavirran itseenta saadakseen maksimaallista viilennysta. Muuten taalla on ihan leppoista, saari on kaunis, tulee hieman mieleen Gilin saaret Lombokilla.

Sukellus taalla pitaisi olla loistavaa, tarjontaa ainakin on paljon. Itsea asiassa Jenni, Heikki ja Kimmo palasivat juuri aamu dyykeiltaan, Tresher shark jahdista ja olivat yhden yksilon spotanneetkin. Seuraavana vuorossa on Manta ray:n matsestys. Tullessamme saarelle eras paikallinen kertoi, etta paivalla oli nahty noin 5 metria levea yksilo. Tuohan alkaa olla jo aika iso, silla isoimmat yksilot voivat kasvaa noin 6 metrin leveys mittaan.

Itse Jeren kanssa viela himmailemme sukelluksien kanssa, Jere on flunsassa ja minulla on korva hieman artynyt, ilmeisesti matkustuksesta ja siitava vapaasukellus kurssista, johon palaan hieman myohemmin.

Tarkoituksemme on olla taalla Malapascuan saarella 4-5 paivaa eli tiistaihin tai keskiviikkoon, minka jalkeen jatkamme matkaa muistaakseni Cebun ita-osiin Boholille tai jonnekkin sinne viereen. Naiden paikkojen muistaminen on erittain vaikeaa jos ei itse osallistu suunnitteluun, vahan niinkuin olisi auton kyydissa pelkaajan paikalla ja yrittaisi painaa reittia mieleen. Joka tapauksessa Jennilla eilen kyna sauhusi ja illallisella minulle lyotiin puhtaaksi kirjoitettu, paivakohtainen matkasuunnitelma kouraan. Hyvaa tyota oli tytto tehnyt, listalla oli yksityiskohtaista matkustietoa mm. lautta-ajoista ja matkojen kestoista.

Heikkikin oli ilmeisesti niin tyytyvainen alustaviin suunnitelmiimme, etta antoi Jennille vapaat kadet lopullisen suunnitelman kanssa ja suunnitelunhan Jenni osaa. Itse taas olen huomannut olevani sen verran hidastempoinen matkaaja, etta jatan nyt suunnitelmat muiden huomaan, varmaa on kuitenkin se, etta huonoja paikkoja ainakaan tietoisesti ei reiteillemme tule, joten se riittakoon tassa vaiheessa minulle.

Taman kertainen postaukseni tulee nyt enimmakseen kasittelemaan tekemaani sukelluskurssia ja ehka hieman fiiliksia Filippiineista noin yleensa, silla naiden muutamien paivien aikana ei mitaan ihmeellista ole kerinnyt tapahtua.

Aloitetaanpa Filippiinilaisista fiiliksista. Nama PERKELEEN bussikuskit, ainakin heidan osaltaan kyseessa on taysi kehitysmaa.

Kuvitelkaapa kaksikaistainen tie, kaista kumpaankin suuntaan, joiden vierustoja tayttaa koju kojun peraan ja niissa tietenkin asiakkaita. Sitten, kuvitelkaapa suht taynna oleva, noin 50 paikkainen bussi, ja kuski joka on henkiselta kasvultaan verrattavissa taysin apinaan, eika edes mihinkaan sukulaisrotuihimme kuuluvavaan, vaan taysin aivoton yksilo, varustettuna armeijan peililaseilla ja rallihanskoilla. Aika hyva lahtokohta vai mita? Joka tapauksessa ollaan kaukana YTV:n ammattikuskista.

Kyseisella kuskilla on vain kolme vaihdetta, taysi kiihdytys nopeimpaan saavutettavissa olevaan nopeuteen. Saadun nopeuden sailyttaminen tilanteessa kuin tilanteessa ja melkein lukkojarrutus kun asiakas on jaamassa pois, taman jalkeen taas sama ruljansi. Ainoa hidaste, mika matkalla voi tulla eteen on ruuhkainen tie, mutta tamankin ongelman neutraloimiseen on lukuisa eri ratkaisuja.

Nama fiilistelyt tassa sen takia, etta Moalboalista palatessamme jouduimme onnettomuuuteen. Bussimme tormasi mopoilijaan kohtalaisessa nopeudessa ja mopon jaadessa bussin alle meinasi kyyti lahtea lapasista. Onneksi kuski sai pidettya autonsa tiella joten sivullisuhreilta valtyttiin. Kyytimme tosin vaurioitui sen verran pahoin, etta matka tyssasi siihen.

Myos mopoilija naytti selviavan kolarista hengissa, bussi oli osunut pyoran peraan, joten taydelta kohtaamiselta valtyttiin. Kypara taisi olla taas kuskin pelastus, tosin surullista kylla, hanen jalkansa naytti vaurioituneen niin pahasti, etta siita tuskin ehjaa saadaan enaan tehtya.

Lopulta paasimme jatkamaan matkaamme uudella kyydilla, todella turhauttavaa vain oli huomata, etta vaikka uusi kuskimme varmasti tiesi onnettomuudesta, niin hanen ajotapansa ei eronnut yhtaan edellisenkuskin tyylista. Itse asiassa nyt kun olemme taalla matkanneet kolmella eri linjalla, niin matkan teko on aina ollut saman laista.

Ei naiden kuskien ajotyyli varmastikkaan eroa niin hirveasti muiden maiden kuskeista, mutta taalla ja tuon onnettomuuden takia havahtui siihen, kuinka turhaa tuollainen matkan teko on. Taalla olisi todellakin tilaa liikenne kasvatukselle. Hieman surkuhupaisaa on myos se, etta kaikkien naiden Ceres linjan bussien perassa on lause: Hows my driving? Call ja numero mihin voi soittaa.

Muita fiiliksia Filippiineilta. Edelleen aika koyhalta ja rujolta naytta, ainakin tuossa Cebun kaupungissa, muuallehan emme ole viela ehtineet. Heikin kanssa pohdittiinkin, etta tama on varmasti koyhimpia kaupunkeja missa olemme vierailleet. Toisaalta taas maaseudulla ja nailla saarilla on erittain kaunista ja ihmisten elama ei nayta poikkeavan sen kummemmin muiden maiden vastaavasta.

Jokin sellainen hallitseva tunne taalla myos on, sellainen joka kertoo, etta Filippiinit on taysin erillainen maa, kuin missa olemme aikaisemmin vierailleet. Ehkapa Heikin sanat kuvaavat maata parhaiten: sekoitus Indonesiaa ja Gambodiaa; kauneutta ja rujoutta.

Ihmiset ovat edelleen super ystavallisia ja hintataso on kohillaan, joissain asioissa voittaa ja joissain taas haviaa. Kylla taalla on kaikenkaikkiaan mukavaa ja mielenkiintoista olla, tekemista riittaa, niin pinnan alla kuin paallakin. Katsotaan uudestaan kuukauden kuluttua milta tuntuu, kun kuherrus kuukausi on ohi ja arki koittaa. Tallahetkella, tykkaan!

Jee! Sitten iloisempiin asioihin eli vapaasukellukseen. ROKROK! Ei voi muuta sanoa. Kurssi oli erittain mielenkiintoinen ja kouluttajani Wolfgang todella osasi asiansa, hanesta huokui intohimo lajia kohtaan ja vuosien varrella hankittu kokemus ja tieto oli erittain informatiivista, kysymykseen kuin kysymykseen sai vastauksen. Paljon siis ropisi myyttisyytta lajin ymparilta. Hanen opetustyylinsa oli todella rauhallinen ja hanen paamaaransa oli saada oppi menemaan kunnolla perille.

Kurssin tarkeimpia asioita oli turvallisuus ja tata kasiteltiinkin melkein koko ensimmainen paiva: Blackouteista stressin hallintaan, rescue sukeltajan rooli vedessa ja toiminta hieman epamiellyttavimmissa tilanteissa, kuten, esimerkiksi miten toimia tilanteessa jos tuntee, etta ei meinaa selvita pinnalle syvyyssukellukselta. Kaikki toiminta mallit ja ratkaisut ongelmiin olivat erittain yksinkertaisia ja toimivia.

Joidenkin mielesta vapaasukellus ja varsinkin syvyys sykellus voi tuntua aika hurjalta hommalta, itse olen kylla vielakin tata mielta, koska kaikki tuntemukset esim. paine ja hengittamisen tarve veden alla ovat niin uusia, mutta laji on itsea asiassa erittain turvallinen ja hurjuus on vain oman paasi sisalla. Selkeaa itsensa voittamista ja uudet tuntemukset ovat ihan varmasti taattuja. Hauskimpana ehka itselle esitetty kysymys veden alla, ‘ mita hlvtia ma oikein taalla teen’.

Alkupaivan turvallisuuteen ja vapaasukelluksen fysiologiaan paneutumisen jalkeen, oli aika oppia tehokkaampaa rentoutumista ja apnea tilan helppompaa savuttamista, siis kaytannossa, miten saada sukellusrefleksi nopasti paalle ja rentoutua samalla. Siina sitten maattiin, hengiteltii ja muutaman kerran pidatettiin kevyesti hengitysta. Naiden harjoitteiden jalkeen siirryimme altaalle kokeilemaan Static apneaa eli hengityksen pidattamista.

Siirtyminen altaalle tapahtui rauhallisesti, aktivoitumatta liikaa rentoutumisen jaljilta. Altaalla otimme mahdollisimman rennon asennon vedessa ja hengittelimme rauhallisesti parin minuutin ajan ja ennen suoritusta viimeiset kolme syvaa ja rauhallista hengenvetoa, joiden jalkeen vain mahalleen kellumaan (meilla siis markapuvut paalla) ja kaikkilihakset rennoiksi. Tarkoitus oli tehda 4-5 vetoa ja katsoa mihin tuloksiin paasisimme, ensimmeisten yrityksien ollessa vain harjoitus ja rentoutumis kokeiluja, kun taas vedot 3-5 voisivat olla maksimi yrityksia.

Suht helposti Patric (kaveri englannista, joka oli tekemassa ensimmaista apnea kurssiaan) ja mina saimme static aikamme noin 3 minuuttiin ja viimeisilla yrittamillamme teimme kummatkin hienot ja omasta mielestamme erittain yllattavat tulokset. Itse sain ajaksi 4 minuuttia, 24 sekuntia ja Patric joka ei ollut harjoitellut juuri ollenkaan repaisi 3 minuuttia ja 50 sekunttia. Aika uskomatonta vai mita, mutta ei niinkaan ihmeellista. Tallaiset tulokset ovat ilmeisesti ihan arkipaivaa kaikille, itse ei vain oikein vielakaan tajua miten tuollainen on mahdollista ja niinkin helposti saavutettavissa.

Seuraavaksi oli vuorossa syvyyssukellus harjoittelu. Siirryimme rannalta noin 30 metria merelle pain, riutan drop offille eli kohtaan jossa pohjan syvyyteen tulee jyrkka kasvu. Tahan Wolfgang teki poijun ja laski koyden painoineen alas, jota meidan oli tarkoitus kayttaa apuna. Tarkoituksemme oli vain totutella paineeseen ja paineentasaukseen alaspain mentaessa. Mutta niinhan se vain menee, etta kun on tarkoitus tehda jotain niin sitten kanssa tehdaan, tai ainakin yritetaan. Itse ajattelin, etta minulla ei ainakaan ole mitaan ongelmia alaspain menemisessa, sen verran on tullu snorklattua, oltua vedessa ja tietenkin se Thaimaan kurssi, minka olin jo kaynyt.

Miten kavikaan? Alaspain meneminen oli todella vaikeaa. Oli niin monia asioita mielessa joita piti tehda samanaikaisesti ja kaikki tuntemukset oliva jalleen ihan uusia. Ensiksikin voisi ajatella, etta alas on mentava nopeasti koska haluaa, etta ilma keuhkoissa riittaa (totta kai ilma riittaa kun on tarkoitus sukeltaa vain muutamiin metreihin) ja nopeus tietenkin aiheuttaa jannitysta ja jos syvyytta saavutetaan nopeasti on paineitakin tasattava tiuhaan ja ainakin minun tapauksessa tama tapahtui aina liian myohaan, eli ennen tasausta paine oli kasvanut jo niin suureksi, etta tehokas tasaus osoittautui vaikeaksi taikka mahdottomaksi. Minulla seina tuli vastaan usein 10-13 metrin syvyydessa. Olin hieman pettynyt, koska olinhan jo kaynyt 20 metrin syvyydessa ja muistellut, etta tuo syvyys oli saavutettavissa suht helposti.

Naihin epatoivoisiin yrityksiin siis paattyi ensimmainen paiva. Olin kuitenkin erittain tyytyvainen, silla paiva oli ollut todella antoisa ja viela olisi kaksi taytta paivaa edessa.

Seuraava paiva alkoi tehokkaampien paineentasaustekniikoiden opiskelulla. Yleensa ihmiset tasaavat paineet korvistaan yksinkertaisesti vain puristamalla nenansieraimet yhteen ja puhaltamalla suun ollessa kiinni, jolloin korvissa kuuluu hienoiset poksahdukset ja nain korvan sisainen paine on tasattu ymparoivan, ulkopuolisen paineen kanssa. On kuitenkin olemassa hienostuneempia ja tehokkaampiakin tekniikoita. Varsinkin vapaasukelluksessa, jossa syvyydet voivat helposti kasvaa niinkin suuriksi, etta paineen kasvun takia ei keuhkoissa enaan vain ole riittavasti ilmaa paineentasaukseen, on halluttu keksia uusia tekniikoita sukeltajien avuksi. Jos kiinnostaa tietaa lisaa, niin hakusanalla Frenzel Fattah loytyy lisa infoa tekniikoista joita tarkoitan.

Okei taas veteen. Myos tallakin kertaa ensi harjoitteidemme tarkoitus oli edistaa apneatilan helppoa ja rentoa saavuttamista. Taman kerran harjoituksissa apneatilaan paasyn oli tarkoitus tapahtua harjoitussukelluksilla, kuitenkaa kuluttamatta liikaa energiaa ja voimia maksimi yrityksilta. Lisaksi Wolenfgang halusi simuloida meille paineen vaikutusta ja tuntemuksia 20+ metrin syvyyksissa. Kaikki tama tapahtuisi sukeltamalla koyttapitkin alas, jalat edella ja noin 90%:sen tyhjin keuhkoin. Wolfgang kehoitti meita sukeltamaan noin 5-10 metrin syvytteen ja pysymaan siella hetken aikaa.

Sukellusta edelsi tietenkin samat rutiinit kuin altaalla, static harjoitteissa, eli parin minuutin syva ja rentouttava hengittaminen ja viimeiset kolme taytta keuhkollista ennen sukeltamista. Sitten vain pinnan alle ja voin kertoa, etta tyhjin keuhkoin sukeltaminen tottumattomalle on aika epamiellyttava kokemus, mutta mielenkiintoista silti.

Taman paivan maksimi yritykset osoittautuivat melkein yhta epatoivoisiksi kuin eilisetkin. Syy oli selkea, kertaakaan en palannut pinnalle hengastyneena, eli ilmaa riitti. Syy oli rentouden puuttuminen, liika yrittaminen ja este aina sama, paineentasauksen epaonnistuminen. Itse asiassa, yleensa juuri paineentasaus on vapaasukeltajille se isoin harmaitahiuksia tuottava ongelma.

Viimein todella aloin ymmartamaan puheita siita, kuinka tarkeaa vapaasukelluskessa on yrittaa sailyttaa rentous. On hirvea ero olla vain snorklaamassa ja nahda riutan pohja jossain muutamien metrien syvyyksissa, kuin todela yrittaa paasta syvalle ja tehda hyva suoritus. Ikina snorklatessa minulla ei ole ollut ongelmia paasta haluamaani syvyyteen, mutta nyt 15 metrin saavuttaminen tuntui melkein mahdottomalta.

Seuraavalle ja viimeiselle paivalle reseptini oli selkea. Nyt tarkoitukseni ei olisi saavuttaa syvyytta, vaan vain kuunnella kehoni aania ja keskittya tehokkaaseen paineen tasaukseen.

Ja sehan toimi. Muutama rento veto rapyloilla ja sitten paatin heittaa rapylat naulaan ja laskeutua alaspain pelkastaan koyttapitkin, jalat edella. Tama osoittautuikin erittain vaivattomaksi ja rennoksi, lisaksi sailytin tayden kontrollin laskeutumisessa ja nain helpottaen paineen tasausta. Sen kuin liu-utteli itseaan alas silmat kiinni ja nautit matkasta. Tahan lisaan, etta paineentasaus on huomattavasti helpompaa laskeuduttaessa jalat edella kuin paa edella. Muutamalla vedolla syvyyteni kasvoin noin 15 metrista ensin 25 metriin ja viimeisella 33.4 metriin, mika jai maksimikseni ja omaksi uudeksi ennatykseksi.

Lisaksi naiden kolmen vedon jalkeen minulla ei ollut enaan mitaan ongelmia paineentasauksessa rapyloilla sukellettaessa vaan, nyt rajat asettivat oma tekniikka ja itse hengityksen pidattaminen.

No milta siella pinnan alla sitten oikein tuntuukaan? Siis, aivan mahtavalta, ihan tajuttomala, hieman arveluttavalta ja myos hiukka pelottavalta. On ihan mieletonta nahda veden varin muuttuvan syvemman ja syvemman siniseksi. Varsinkin tuolla 30 metrin vedolla fiilikset oli koko sukelluksen ajan todella nautinnolliset. Olo oli kuin unessa, sita vain vajosi johonkin tai jonnekkin sellaiseen, mita ei ollut aikaisemmin kokenut. Lisaksi, koska sukelluspaikkamme oli niin syvassa vedessa, etta pohjaa ei ollut nakyvissa toi myos tama sukeltamiseen viela lisaa taianomaista tunnetta. Ymparillani ei ollut mitaan referensia missaan suunnassa, ei muuta kun koysi, mika vei minut ensin alas ja lopulta myos ylos.

Alas meneminen on sukelluksessa melkein se vaivattomin osuus, noin 20 metrin jalkeen alkaa vapaapudotus, eli syvyys jossa veden nosteen vaikutus lakkaa, taman jalkeen vain putoaa alaspain. Halutussa syvyydessa pysaytat itsesi ottamalla koydesta kiinni ja kaannat itsesi mahdollisesti myos oikein pain, tassa vaiheessa sinulla tuskin on viela kovinkaan tuskainen olo hengittamatta olon takia. Yksi voimakas veto koydesta ja matka pinnalle alkaa. Ylospain uiminen on aluksi raskaampaa ja joudut tyoskentelemaan voimakkaammin saadaksesi itsesi syvyyteen, jossa noste alkaa jalleen auttamaan sinua.

Ennen sukellusta olet kertonut rescue diverillesi tavoittelemasi syvyyden, vaikkapa 30 metria, taman jalkeen han laskee sukellusaikasi: noin 1sek. = 1m , eli 30 seukuntia alaspain, ylos tulo toiset 30sekunttia ja tahan lisataan viela kaannos ja startti, eli yhteensa noin 60-70 sekunttia. Talainen laskutoimitus sen takia, etta rescue tietaa milloin aloittaa oman sukeltamisensa ja lopulta sinun tulisi nahda hanet noin 1/3 matkassa eli nyt 10 metrissa. Naissa loppu syvyyksissa oma taistelusi on jo aika kovaa, joten on helpottavaa nahda kaveri uimassa ylos pain kanssasi, silta varalta jos jokin sattuisi menemaan pieleen.

Itse en ollut tuon syvimman sukelluksen aikana ihan 100%, etta tulikohan nyt valittua oikea syvyys ja pintaan paasy tajuissaan ei silla hetkella ollut minulle aivan varmaa. Paassani pyori vain Wolgangin sanata: If you think you can not make it, just relax even more and consentrate in to your breathing routines on the surface. Tama auttoi ja tietenkin se, etta ammattilainen oli tekemassa rescuetani. Pintaan paasin ja ilman ongelmia ja eipa siella pinnan alla ole paljon muutakaan tehtavissa kuin rentoutua… even more :). Sukellus aikani oli 1m 44sek, eli huomattavasti pidempi kuin tuo 1 metri

sekunnissa, mutta joka sekuntti taytta nautintoa!

Tama taas talla eraa. Nyt vain toivotaan etta korva paranisi nopeasti, jotta paasisin jalleen veteen pulikoimana. Nailla fiiliksilla mita tuosta vapaasukelluksesta jai niin uskon, etta lisaa on viela tulevaisuudessa tarjolla!

Toivottelen sinne oikein paljon hyvaa joulua, pakkasta, punaviinia, kynttiloita ja tietenkin kaikille erinomaisen hyvan seuran tuomia iloja!!

Moalboal

Pikaista paivitysta taalta Cebun saarelta Filippiineilta. Viimein ollaan saavuttu tanne Moalbolin kylaan ja paasty vahan viettamaan Suomen itsenaisyyttakin. Itse tosin liukenin jo etukateen kotiin ja jatin muut toverit: Jennin, Jeren, Heikin ja Kimmon kehen muuten tormasimme taas Cebu Townissa, White sand Beachille (rannan nimesta huolimatta ollaan viela kaukana Lipen hiekan valkoisuudesta) jatkamaan iltaa erittain edullisen San Miequelin suerassa, joka on siis paikallinen eriitain edullinen (yllatys, yllatys) olut…

Matka Lipen saarelta tanne sujui suht kivuttomasti, lukuun ottamatta turhauttavan pitkaa rajanylitysta Malesian paassa, jota terrorisoi erittain itsetietoinen miesvirkailija. Joka tapauksessa saavuimme Kuala lumpuriin hyvissa-ajoin ja totuttuun tapaan heti aamulla klo. 0600. Jatko tanne Moalboliin alkoi 0100 seuraavana yona Kuola lumpurin kentalta ja jatkolento Manilasta Cebuun city:yn, missa vietimme yhden yon lahti ajallaan 0930. Kahden paivan matkustus ja nuo hullut matkusajat veivat jalleen veronsa ja tyytyvaisena tulikin nukuttua terveet 13 tuntia yhteenputkeen.

Ensi vaikutelmat Filippiineista ainakin eilin oli viela hieman ristiiriitaiset. En oikein tiennyt mita odottaa, huhuja tarinoita olin tietenkin kuullu, usein pelkkaa positiivista, mutta esimerkiksi ensimmaista kertaa minusta todella tuntui, etta ei tee mieli kavella missaan yksin valosalla saatikaan pimeaan aikaan. Ymparisto on hieman rahjaista ja kodittomilta nayttavia ihmisia ainakin tuolla Cebu cityssa on suht paljon. Aika eri nakoista kuin mihin on tottunut viimeisen puolenvuoden aikana. Taalla oikeestaan nayttaa silta mita kuvittelisin olevan etela-Amerikassa tai Meksikossa, ihemiset tietenkin ovat eri nakoisia, mutta muuten.
Yhdysvaltain ja Espanjan hallintoaika nakyy myos selkeasti katukuvassa: useilla teilla on espanjalaiset nimet ja mm. bussi matkamme aikana Cebu townista tanne Moalboaliin soi amerikkalaiset 50 & 60 luvun hitit.
Toisaalta nyt kun tassa on imenyt ymparistoa sisaan, niin fiilikset on alkaneet muuttua odottavan positiivisiksi; ihmiset taalla on erittain ystavallisia ja minkaanlaisiin negatiivisiin reaktioihin emme ole tormanneet. Hintataso on kohtuullisen hyva ja bisse siis erittain halpaa, tyyliin ilmaista. Pojat otti just ravintolasta melkein litran pullon hapokasta hieman alle eurolla! Kunhan tassa viela hetki kuluu ja saa ympariston visuaalisen pigmentin neutraloitua, niin voin kertoa millaista taalla mielestani oikeasti on. Odotamme siis maan sisaisenkauneudan pulpahtamista pintaan!

Palataanpas takaisin syyhyn miksii itsekkaasti ja epaisanmaallisesti hylkasin ystavani yksin sinne valkoisen hiekan rannalle. Syy, vapaasukellus. Whupii! Kouluttajani Wolfgang Dafert ilmoitti minulle, etta han joutuu matkustamaan Cebu cityyn johonkin laakarin tarkastukseen ja haluaisi aloittaa kurssin etu ajassa. Kurssin piti alkaa vasta 11 joulukuuta, mutta nyt se alkaakin jo heti huomenna 7 paiva maanantaina. Tamahan sopii minulle mainiosti; kohta jo kaksi yota olen nukkunut uusi Cressin Matrix maski naamallani, tarkoituksenani lahentya vapaasukelluksen olemuksen kanssa (en nyt sentaan). Olen kuitenkin erittain innokas paasemaan pinnanalle ja oppimaan uutta.

Nyt jos joku ei tieda mita vapaa sukellus on niin tassa pieni fiilistely blajays: Vapaasukellus on sukeltamista pinnan alla, hengitysta pidattamalla, siis ilman laitesukelluksesta tuttuja valineita, merkittavimpana erona ilmatankki ja tasapainotusliivi. Valineet taas joita vapaasukelluksessa kaytetaan ovat yleensa: rapylat, maski ja snorkkeli. Toisaalta ainoa mita oikeasti tarvitset on maski, muut vain helpottavat toimintaa.
Hengityksen pidattamista helpottaakseen vapaasukeltajat ovat omaksuneet erillaisia hengitys- ja rentoutustekniikoita, yleensa jotain joogaan liittyvaa. Ennen sukellusta sukelta siis rentoutuu (rennot lihakset kuluttavat vahammen happea) ja pyrkii laskemaan sykettaan ja han tavallaan hapettaa kehoaan muutamalla pitkalla siisaan ja uloshengitys syklilla. Apuna vapaasukeltajilla, ja varsinkin syvyys sukeltajilla, on evoluution nisakkaille kehittama mammalian diving reflex. Tasta erittain mielenkiintoisesta ominaisuudesta en sen kummemmin aijo kirjoittaa, vaan voitte itse lukea jos kiinnostaa, sen verrain tosin voin kertoa, etta taman reflexin ansiosta joidenkin sukeltajien syke laskee niinkin alas kuin kuuteen sykaykseen minuutissa.
Vapaasukeltajien kesken jarjestetaan tietenkin kilpailuja ja juuri pidetyissa A.I.D.A:n MM kisoissa oli suomalaistakin varia edustamassa. Mukaan sielta tarttui uusi suomen ennatys lajissa, jossa sukelletaan syvyytta, ilman rapyloiden apua. Uusi suomen ennatys siis on 62 metria, sivuuttaen Topi Lintukankaan vuonna 2002 tekemaa MM ennatysta 2 metrilla. Tulos on todella kova, mutta jaa viela 26 metria nykyisesta MM ennatyksesta. Muita mielenkiintoisia tuloksia on Herbert Nitcshin tekema ja viela pysyva ennatys No Limits sarjassa, jossa sukeltaja sukeltaa painavaa kelkkaa apunakayttaen haluamaansa syvyteen ja palaa sielta ‘ilmapallon’ avulla ylos. Ennatys syvyys tassa lajissa on huimat 214 metria. Viimeisena ja ehka kaikkein parayttavimpana ihmisen tekemana ennatyksena, lukuunottamatta Joseph Kittingerin 32 kilometrista tehtya laskuvarjohyppya, on sarjassa Static Apnea, jossa vain kellutaan kasvot alaspain vedessa, tarkoituksena pidattaa hengitysta niin pitakaan kuin mahdollista. Uusi maailman ennatys ‘Staticissa’ on huimat 11 minuuttua ja 35 sekunttia tietoista hengittamatta oloa! Revitaan siita.
Tahan huumaani haluan kuitenkin lisata pienen varoituksen sanan. Ennenkuin kaikki ammeen omistavat koittavat rikkoa tuota jalkimmaista ennatysta, niin veteenhan ei ikina pida menna yksin ja varsinkin sukeltajilla ja harppuunakalastajilla on vaarana menettaa tajunta liian pitkissa sukelluksissa. Syyna tahan on, ei enaan niin mystinen, Shallow Water Blackout. Tama ilmio voi toteutua, varsinkin sukeltajan pintaan nousussa, jossa keuhkot ja ilma laajenevat ja imevat viimeisetkin happen rippeet, jattaen tilalle vain hiilidioksidin eli kaytetyn happen palamis jaanteen. Lopulta sukeltaja vain pyortyy ikina tietamatta tai huomaamatta mita tapahtui. Eli Buddy Up.

Jees, naihin tajuttomiin tunnelmiin alkaakin olla hyva lopetella. Palataan jalleen muutaman paivan kuluttua ja katsotaan miten kaikki oikein sujui ja mitka ne omat uudet enkat sitten ovat…

Tassa viela muutama linkki:

http://www.freediving-philippines.com
http://www.apnea-total.com/
http://www.freedivingfinland.net/

Jalleennakemsia II

Jalleennakemisia II

Nyt lupaan kylla kirjoittaa vahan lyhyemman setin, eihan tollasta aikaisempaa maratonia jaksa lukea kukaan. Ja Koitan Kuosi sulle kaivaa niita kommelluksia, niita kylla salettiin on sattunu. Mutta palataanpas taas ajassa taakse pain noin 3 kuukautta… (lupaan nyt myos hoitaa tan blogin ajan tasalle, vaikka kahdella lauseella jos ei muuta).

Keski- Laosin reissaaminen alkoi olla omalta osaltani jo loppupuolella ja olin varsin tyytyvainen alueeseen jonka oli saanut katettua. Alla neidin kanssa kaytiin viela nopealla visiitilla aivan ita-rajalla Sam Nua nimisessa kaupunigga. Tama on viimein kaupunki ennen Vietnamia ja vaikka rajat ovat auki, tama kaupunki, jotenkin Neuvosto aikainen, oli aika autio ja takapajuisen oloinen, eivatka paikallisetkaan oikein osanneet suhtautua turisteihin. Sam Nuan alue oli toisaalta kylla ihan miellyttava, aluelleella on iso luonnon reservaatti ja koska olimme vahan korkeammalla merenpinnasta alueella kasvoi myos havumetsaa, tama saa minnut aina seisahtumaan ‘havumetsaa tropiikissa’. Mieleen painuvin naky oli Budhalainen luostari havumetsan reunassa.
Sam Nua oli myos paikka, jossa Allan ja minun tiet eroaisivat. Mina aloittaisin virkistavan 18 tunnin matkan kohti Vientianea ja Alla jatkaisi matkaa kohti Pongasavania ja The Plain of Jars:sia. En tieda oletteko kuulleet noista iki-aikaisista savitynnyreista joista tiedemiehet ovat niin innoissaan. Ilmeisesti niita on kayttetty ruumisarkkuina –ei sen kummempaa.

Bussi matkasta sen verran, etta tie tuolta Sam Nua:sta Vientianeen on melkein koko matkan erittain mutkainen. Suoraa tieta on vasta Vangvienista eteenpain ja tuolloin matka on jo melkein taitettu. Nopeasti huomaa, etta talla matkalla ei paljon nukuta, koko ajan joutuu pitaa itseaan pystyssa, etta ei horjada tuolilta ja samalla valmistautua seuraavaan kaannokseen. On myos mielenkiintoista huomata kuinka alkaa arsyyntymaan siita, etta suoraa tien patkaa ei vaan tule. Sita alkaa oikein odottamaan kuinka nopesti se seuraava mutka tulee ja mutkan tultua palkitsee itsensa hieman kasvaneella verenpaineella ja ajatuksella ‘ma tiesin tan’ (totta kai sa tiesit sen).
Vieressa istuva tytto alkoi oksentamaan aika nopeasti bussin lahdettya ja tama jatkui muutamia kertoja puolentoista tunnin sykleina. Tasta tulikin mieleeni se eras herttainen Laosilais rouva jonka kanssa join matkan udomxaista Non Khieviin. En muistaakseni kertonut tasta? Nyt en sitten valehtele yhtaan. Eli muistattehan kuinka kerroin Kiinalaisten tavasta sylkea, ja sen terveytta edistavista vaikutuksista? Itsea asiassa tuolla pohjoi Laosissa on aika iso kiinalais populaatio. En nyt ole varma mita vahemmistoa rouva edusti, mutta n. 4 tunnin matkan ajan han edisti terveyttaan rakimalla silla arsyttavan kuivalla tyylilla viimeisetkin sylkensa rippeet ulos ikkunasta. Tama itsestaan huolehtiminen oli niin maaratietoista, etta se tapahtui keskimaarin 2 minuutin valein ja siis n. 4 tunnin ajan. Voitteko kuvitella?!?! Aluksi en kiinnittanyt tahan mitaan huomiota, mutta jossain vaiheessa havahduin tuohon sylkemiseen ja sen jalkeen olin erittain tietoinen tasta toiminnasta. Eli niin tietoinen, etta aloin kellottamaan tuota hoitoprosessia.
Okei jatketaan taas. Vientianen matkan aikana tapahtui eras erittain mielenkiintoinen ilmio jota paasin aina pysahdyksilla seuraamaan. En ole nyt ihan varma tasta jutusta, koska nyt tama kuulostaa viela epatodellisemmalta. Vahan pohjustusta: kaikkihan tiedamme kuinka konservatiiviset sukupuoliroolit naissa kaakkois-Aasian maissa on. Miesten ja naisten ei ole suotavaa osoittaa hellia tunteita toisilleen julkisilla paikoilla. Kasikadessa kavelykin on aika harvinainen naky, varsinkin maaseudulla ja pienemmissa kaupungeissa. Esimerkiksi Sam Nuan bussi asemalla eras tytto meinasi saada slaagin, kun astuin hanen varpailleen ja tapahtunutta pahoitellen yritin lempeasti koskettaa hanta kasivarteen pyytaa anteeksi (big no no). Tytto vetaytyi niin maaratitoisesti ja melkein kuin vaistonvaraisesti kauemmas minusta ja hanen ilmeensa kertoi kaiken ‘mita sa oikein meinaat?!’. Tauoilla aloin kiinnittamaan huomiota paikallisten kaytokseen, esim. miehet eivat juosseet sinne kauimmaiseen nurkkaan paastamaan paineitaan vaan jaivat suht lahelle bussia tien virustoille. Nyt ei siis ollut vessoja saatavilla. Tytot painelivat kanssa sinne jonnekkin lavittaytyen ymmarrettavasti hieman laajemmalle alueelle. Osa tytoista tosin jai aina siihen tien viereen kyykkimaan ja ihmettelinkin, etta onpa paljon huonovointisia mimmeja matkassa, kunnes lopulta aloin huomaamaan, etta ei hemmetti eihan nuo tuolla oksenna vaan ne tekee jotain muuta. Voivatko he tehda tarpeensa, aivan pokkana, tuohon noin ihan miesten viereen. Tasta tuli kaikkien tulevien taukojeni tarkein tehtava, selvittaa tuo salaisuus. Lopputulokseni oli, kaikesta konservatiivisuudesta huolimatta, osa noista tytoista/naisista teki tankin tyhjennyksensa siihen tien viereen samoin kuin miehetkin. He vain osasivat tehda sen niin taivasti, kayttaen hyvakseen paitojaan ja laskemalla housunsa vain niin alas, etta eiva paikat kastuneet. Toisin kuin meidan lansimaisen rodun edustajat he eivat olleet takapuolet pystyssa housut nilkoissa kykkimassa vaan osasivat hoitaa homman erittain hienovaraisesti? Tasta voisimmekin avata pienta keskustelua. Onko tama mahdollista? Oma lopputulokseni oli, etta on. Pienella varauksella nyt kuitenkin, koska oma muistini ei ole aina kaikkein luotettavin. Siispa rohkaisen kaikkia matkustamaan itse paikan paalle tarkistamaan asiaa…

Vientianeen paastyani taas ne perus ‘ala kuseta mua’, kavelen mieluummin 5 kilometrin kiertolenkin kahden repun kanssa kun maksan sun kahden euron ryostohinnan taksista. Halvin mahdollinen luukku likaisinen lakanoineen ja uudetkin aivat yhta likaiset.
Mutta sitten, Hanoissa aloittamani Thaimaan kahden kuukauden multientry visa saadon kunniallinen loppuun saattaminen. Kaikki tama kulminoituisi nyt Vientianessa. Pikaisena kertauksena, se kiukkuinen thaimaalais rouva siella Hanoin, Thaimaan suurlahetystossa ei suostunut myontaan minulle tuota haluamaani visaa, jonka siis tarvitsisin koska Anni ja aitini saapuisivat Bangkokkiin kuukauden erolla, emmeka haluaisi poistua maasta saman tien. Minullahan oli assana hihassa ne Vietnam Airlinesin valttikorttit, katteettomat lentoliput, joita en uskaltanut enaan Hanoissa lyoda tiskiin vaan paatin jattaa homman tanna Vientianeen. Seuraavana paivana olisi totuuden hetket…


Seuraavaksi minulla on ilo ja kunnia esittaa kiihkea ottelu:



Juhani vs. Thaimaan maahantuloviranomasiet
Era II

The Paiva tassa Mekongin rantoja reunustavassa, ja ehka maailman matalimmassa paakaupungissa alkoi aivan normaalisti. Arvattavasti kaunis auringonnousu Mekongin ylla (tata en tietenkaan nahnyt koska nukuin sikeasti likaisessaluukussani), aamu usvan haikea vaistyminen pakahduttavan elokuunlopun kuumuuden ja kosteuden tielta. Herailin varovaisesti klo. 10 aikaan jotta minulla olisi varmasti aikaa valmistautua koitokseen tukevalla aamiaisella, mutta toisaalta taas ei liikaa aikaa, jotta en ehtisi saada sita maailmanlopun fiilista paahani ennen lahetystoon saapumista. Tama arvatenkin paattyisi hermoromahdukseen 5 numeroa ennen omaa vuoroani ja eeppisia mittakaavoja hamuavaan antautumiseen ja kaiken myontamiseen muiden ihmisten ihmettelevien ja oudoksuvien silmieni alla. Nyt oli siis oltava tarkkana ja pidettava homma tiukasti paketissa, aamupalan jalkeen vain yksinkertaisesti paatin lahtea katsomaan korttini. Tuktuk alle ja lahetystoon. Paikanpaalle paastyani huomasin lahetystossa olevan vain jonkin verran jonoa ja leppoinen tunnelma (kaksi asiaa mita ei lahetystoissa ja immigrationeissa yleensa ole), en antanut taman kuitenkaan hairita minua vaan pokkana lompsin vuoronumerolaitteelle ja otin numeroni. Vuoroni olisi noin 12 numeron paassa. ‘Aika perus pankkipaiva’ ajattelin ja koitin assosioida itseni normaaliin, ankeaan ja tympaisevaan Suomen pankissa asioimiseen. Valitsin paikkani huolella valttaakseni turhaa ravaamista ja kyselya muilta, etta missa on sita ja sita mika toi on ja mista tuon saa. Tarkistin muunmuassa, etta istumakohdallani olisi kaikki tarpeellinen eli, liimaa, kyna tulisi omasta takaa ja viisumikaavakkeet. Viisumikaavakkeet? Missa on viisumikaavakkeet Aha, tuolla tuskin vieressa telineessa. Ei hataa… Mutta! Teline onkin tyhja. Joutuisin sittenkin asiomaan virkailijoiden luona, ennen vuoroani. Hetken pohdittuani totesin, etta, ehka taman on vain hyva, silla voisin tarkkailla heidan kaytostaa ja rakentaa strategiaani oman aikani varelle. Pyysin suht lannistuneesti haluamiani lomakkeita, ystallisesti hymyillen seka pahoitellen kaavakkeiden puuttumista, virkailia taytti telineen ja antoi vielapa oman kappaleeni henkilokohtaisesti minulle. Tasta rohkaistuneena sain jopa soperrettua suustani heikon ‘krap khun krapin’. Helppoa lihaa ajattelin ja lompsin takaisin paikalleni. Vuoroni koittaessa olin tarkistanut lomakkeeni niin moneen kertaan, etta luukulla ei tulisi niiden takia mitaan ongelmaa. Nuremo 86. Totuuden hetki. Kavelin tiskille, iloinen tervehdys virkailijalta, pikainen silmays papereihini ja pyynto tulla hakemaan passini huomenna klo 1300. Hikea valuen poistuin paikalta. Kun porttien ulkopuolelle paastyani ja muutaman minuutin odoletuani, (kuskini hermoja koetellen) kukaan ei ollut juossut peraani, tiesin vieneeni toisen eran selkeasti pisteilla. Mutta viela olisi se kolmas ja viimeinen ERA! Josta tosin te, ette tule kuulemaan sanaakaan koska haluan, etta jaksatte luekea taman postauksen loppuun ja viela ehka palata uudestaan blogini pariin.
Kaytanto on se, etta vaikka valtiolla olisi mitka saannot viisumi asioiden hoitamiseen (ainakin taalla vahan ‘erikoisemmissa maissa’), niin eri paivana te voitte saada ihan eri palvelua. Saantoja ja paatoksiahan taalla kierretaan ihan tosta vaan. Esimerkiksi, eras Ruotsalais kaveri oli ihan varma, ja tiesi kokemuksestaan, etta hanen ei ole tarvinnut nayttaa mitaan lentolippuja anoessaan kahdenkuukauden viisumeita Thaimaan ja aina on tullu myontava vastaus, kun taas jotkut kertovat mita ihmeellisimpia tarinoita viisuminanomis prosesseistaan.
Joka tapauksessa, seuraavana paivana minulla oli viisumini kadessa ja olin valmis jatkamaan matkaani kohti Vangvienia ja viettamaan siella loput Laosin ajastani.
Tarkoitukseni Vangvienissa oli harjoittaa kalliokiipeilya, mita teinkin, tosin silla seurauksella, etta seuraavana paivana en pystynyt enaan kunnolla kavelemaan, alaselkani oli kipeytynyt jotenkin kummallisesti ja iltaan mennessa vessassa kayminenkaan ei enaan onnistunut. Kyljelleen sangyssani maatessa ja tehdessa tarpeitani vesipulloon, alkoi minua hieman pelottamaan. Minun olisi oltava Bangkokin lentokentalla Annia vastassa jo kahden paivan kuluttua. Tassa vaiheessa en todellakaan tiennyt, mika selkaani oikein vaivasi. Pari tuntia podettuani olin jo varma, etta minulla on valilevy mennyt ja seuraukset olisivat kohtalokkaat. Sielunisilmin pystyin nakemaan tuon pelokkaan, vaaleahiuksisen ja sinisilmaisen tyton, joka ensimmaista kertaa on uskaltautunut kaukaisesta Tohmajarven kylasta lahtea Suureen maailmaan. Nain Annin seisomassa yksin Bangkokin Suurella lentokentalla, alahuuli vapattaen ja silmat kosteina, (siis: naamapunaisena kadet nyrkissa ajattelemassa, etta kusipaa teki sittenkin oharit, vedan turpaan kun naan) isan varoittavat sanat viela korvissa kaikuen ‘myy siut kuule prostitiuoiruks, ala mee, kyl mie tiian, joutun sitte vejaa turpaan sita miesta. Ei oo kivaa sitte’.
Seuraavana paivana selkani ei ainakaan ollut mennyt enaan pahemmaksi, paatin varoiksi ottaa viela lepopaivan ja matkustaa seuraavana paivana yhtakytia Bangkokkiin saakka. Olinkin, heti aamyosta Khaosan Roadilla turvallisesti ladyboyden huostassa, tama ei tosin ollut suunnitelmissani, vaan valttamaton paha, josta et voi valttya baarien sulkeuduttua Khaosanilla. Kylla oli taas hienoa olla Thaimaassa! En oikein tieda mika tassa maassa muka on niin hienoa, mutta hyvat fiilikset oli. Ehka siihen vaikutti kaikki nuo uudet maat ja ennen koluamattomat paikat ja se pieni asiaan kuuluva epavarmuus, kun taas taalla kaikki on niin tuttua, tiedat mita odottaa, minne menna ja mista saa mitakin ruokaa yms. Ehtisin viela ottaa muutaman tunnin unta palloon ja sitten lentokentalle jannittamaan. Sieltahan se ita-Suomen tyllero lopulta saapuikin. Pelokkain ask… no ei vainaskaan. Intoa ja kummastusta oli tytto taynna. Tasta tulisi hianoa aikaa. Itse paasisin ensimmaista kertaa olemaan matkaoppaana ja nayttamaan paikkoja, mika tuntui hauskalta jo senkin takia, etta paasisi jakamaan noita hienoja kokemuksia itselle tarkean ihmisen kanssa ja tietenkin, nauttimaan kauniin skandinaavinaisen mukavasta seurasta!

Bangkokissa viettaisimme ytheensa 5 paivaa ja odottelisimme Suomesta saapuvia lisavahvistuksia Tommi a.k.a Tomongi, Petteri a.k.a Peevi ja Wiljami (jonka nimi oikeasti on Wiljami tupla weella) a.k.a Kiksu. Kundit saapuisivat synttari paivanani 5.9, paitsi Tommin paivaa aikasemmin. 4.9 lahdimmekin Annin kanssa Khaosan Roadille katselemaan josko kaveriin tormaisi. Ja, no kuinka vaikeaa voi olla erottaa melkein 2 metrin kundi noiden 150 sentisten paikallisten seasta, olihan siella toki muitakin lankkareita, mutta kylla kaveri sielta suht helposti loytyi ja onnekkaasti viela niin, etta Tommi ei huomannut meita. Varjostimme Tommia 7/11:in (pikku kauppa) ja siella koitin mukamas vahingossa tormata haneen ja herattaa hanen huomionsa. Tassa kuitenkaan onnistumatta, siirryimme Annin kanssa hieman sivuun miettimaan seuraavaa yllatysta, kunnes Tommi viimein huomasi meidat Hankin viekkaana Korson kasvattina halusi hyotya yllatyksen tuomasta mielihyvasta. Ainoa vaan, etta jos melkein 2 metrinen kundi yrittaa lahestya ‘huomaamattomasti’ sen standarti 150/35 sentisen ja kiloisen thaimaalais tyton selustoista, niin tietaahan sen etta yristys on tuomittu epaonnistumaan! Joka tapauksessa jalleennakeminen oli mita miellyttavin. Olin nahnyt Tommin noin 4 kuukautta aikaisemmin, kun tein pikaisen visiitin hanen luokseen ennen nousemista Heikin kanssa Moskovan junaamme. Saisimme viettaa jalleen pari viikkoa yhdessa. Jee!

Nyt vedankin tasta pikakelausta hetkenverran 5.9 ‘Moi’moi’moi’, ‘mita jatka’ mita jatka’ siisti naha, tossa lahja, onnee’. ‘Baileys? En ma tata juo’. ‘Ostitte itellenne?’. Nii ostettiinki, nyt juhlimaan’ Ravinto x3 ‘juo toi’ juo toi’. Kantakaa mut olos taalta’. Pete ajaa tuktukilla 200 metrin matkaa, kun ei loyda kotiin, rapsii koiria, kuski on tyytyvainen moninkertaiseen taksaansa. Wilkku yrittaa tyrmistyneena hataa Leidaria (laydyboy) ulos huoneesta joka vain ankesi sinne ja alkoi vaatimaan: ‘anna rahaa’, ‘en’, ‘anna puhelin’,en’, ‘anna kameran’, ‘en’. ‘Nyt ulos taalta tai ma sekoon!

Seuraavana paivana perus karupulatoimet ja kohti Koh Taota, pienta sukellussaarta Siamin lahdella. Lisaa ystavia olisi taas tiedossa. Jenni ja Jere olivat juuri aloittaneet matkansa ja nyt olisi vuorossa heidan jalleennakeminen.

Kaikki melkein oksentaa veneessa ja viimein, saatojen ja majotuksen hankkimisen jalkeen kaikki on hyvin, ainkakin jonkin aikaa. Kunnes koittaisi pakollinen Tao taudin eli mahataudin aika. Itse olin matkustanut koko reissun ilman suurempia mahaongelmia ja olin varma, etta olisin adaptoitunut vallitseviin olosuhteisiin, mutta kylla Tao opettaa. Eka putos Wilkku ja Pete sitten Anni ja sitten mina. Tommi tais selvita ilman mitaan kummempaa. Itse kaytin Annin maha sairasteluajan (hyvan poikaystavan tavoin) baarissa istumiseen ja ystavien tapailuun. Tiedan tiedan. ‘Mutku, mutku kaikki joutuu karsii vuorollaan…’

Okei, taas mennaan. Vuorossa oli saaren tutkailua, sukelluskurssi Annille ja Wilkulle johon kuului lisaksi Jarin (sukelluskouluttajan) pravuuri, jonka han itseasiassa voisi luvata jo ennen kurssin alkamista, eli se pakollinen valashain spottaaminen. Tama toteutuu viimestaan ekoilla oikeilla sukelluksilla. Taman ovat jo minun kavereista kokeneet Jari, Pete ja nyt Anni ja Wilkku. Jotkut ammattisukeltajat tekevat satoja sukelluksia nakematta noita merten isoimpia kaloja, kuntaas jotkut pistaa maskinsa ekaa kertaa veteen ja huuta tuolla se on!
Mina ja Tommikin paasimme nautttimaan naista mertenjattilaisista. Meita siunattiin oiken kahdella nuorella yksilolla ja olimme aika lahellakin niita.
Taolla pidimme melkein 2 viikon pysahdyksen, kunnes jatkoimme kohti Phipi saaria Andamanin meren puolelle. Talla kertaa Thaimaalaisten turistien kasittely sai taas uudet mittasuhteet, onnistuimme paasemaan perille vain 9:lla eri kulkuvalineen vaihdolla ja matkaa Taolta Phiphi:lle on vain muutamia satoja kilometreja. Hienoa!
Phiphi osoittautui aivan kauheaksi paikaksi. Taynna nuoria Ruotsalais, Israelilais ja Britti turisteja, likaiset ja ruuhkaiset rannat. Pohjanoteeraus koettiin, kun vuokramsimme oman veneen viemaan meita snorklaus paikoille ja paikallisille nahtavyyksille, tarkoituksena valttaa muita turisteja. Todellisuudessa meidan ymparillamme pyori melkein koko ajan noin 20 speedboattia. Pidimme pikaisen palaveri ja paatimme lahtea Koh Lantalle vahan etelammaksi.

Koh Lanta koostuu kahdesta isosta saaresta joista toisella on turismia, mutta ei kuitenkaan niin hirveasti. Taallakin vuoden 2004 zunami oli jattanyt jalkensa, joita tosin ei ollut viela saatu korjattua, toisin kuin Phiphilla jossa zunamin tuhoista ei ollut jaljella enaan muuta kuin muistomerkki. Lanta oli todella hiljainen, osaksi siksi, etta turismin piikkikausi ei ollut viela alkanut ja osaksi siksi etta Lantalla rannat ynna muu turisteja kiinnostava levittaytyy todella laajalle, eika saarella ole aivan selkeaa keskustaa mika keraisi turistit kasaan.
Saaren tutkimiseen on hyva varata paiva tai pari ja kulkuvalineeksi sopii parhaiten mopo. Tyhjat ja helposti ajettavat tiet houkuttelevat repimaan viimeisetkin hevosvoimat allanne olevista nuhapumpuista. Kuivan kauden aikaan, kun meri on tyyni voi rannoilla snorklaa ja alueella on lukuisia sukellus kohteita silla aleella sijaitsee rauhoitettuja korallialueita. Itseeni Lanta teki haikean vaikutelman hiljaisuudellaan ja jotenkin yksinaisella ilmeella. Ei ehka ihan ykkos kohde tuoreelle Thaimaan kavijalle, mutta ehdottomasti katsastamisen arvoinen paikka kun alkaa kaipaamaan jotain uutta.

Pineapple pabulpabul hupsan hei ja tassahan olikin kulunut jo kolmisen viikkoa siita, kun pojat tulivat Thaimaan kamaralle. Tommi oli palannut kotiin jo viikkoa aikaisemmin ja nyt oli vuorossa jaahyvaiset Petelle ja Wiljamille. Annikin tirautti kyyneleen uusille tuttavuuksilleen, tosin tata herkkaa hetkea pojat eivat olleet enaan nakemassa…
Annin kanssa vietimme Lantalla aikaa viela viikon verran, kunnes lahdimme vastaanottamaan aitiani Bangkokkiin. Taas olisi reissuni isojen muutoksien kourissa, nyt kuvaan astuisi aitini ja viimein oli Heikkikin palannut tienpaalle. Ympyra oli sulkeutumassa. Heikin tapaaminen tosin saisi viela odottaa. Olimme paattaneet Annin ja aitini kanssa lahtea pohjois-Thaimaata tutkimaan, kun taas Heikki oli suorittamassa pakollista thaiklimaatiota Taolla Jeren ja Jennin avustuksella. Ohjeetkin olivat selkeat; nesteytys olisi aloitettava valittomasti jo enennen lauttaan astumista…

Nyt oli minunkin, vihdoin ja viimein, aika nahda jotain Thaimaan turistinahtavyyksia. Ennen Bangkokista poistumista kavimme katsastamassa Grand Palacen, joka on Thaimaan tarkeimpia Budhalaisia temppelialueita. Bangkokista hyokkasimme tuskaisen kuumalla paikallisjunalla Ayathayaan yhteen Thaimaan merkittavimmista historiallisista paakaupungeista. Kaupunki oli todellakin katsastamisen arvoinen, lukuisia vanhoja Budhalaisia temppeleita, osa Hinduvivahtein rakennettu ja osa perinteisempaa Thaimaan Budhalaista arkkitehtuuria edustaen. Ayathayassa pysahdyimme vain iltapaivaksi, tarkoituksemme oli jatkaa viela saman iltana Chiang Maihin, Thaimaan toiseksi isoimpaan ja pohjoisen alueen merkittavimpaan kaupunkiin. Olin kaynyt taalla ensimmaisella reissullani ja tuntui ihan mukavalta palata katsastamaan kulmia. Chiang Maissa on erittain paljon aktiviteetteja. Kaupunki sijaitsee hieman vuoristoisemmalla alueella, joten taalla on erinomaiset ulkoiluaktiviteetit: maastopyorailya, trekkailua, kiipeilya, koskenlaskua, moottoripyorailya, elefanteja, mita vaan. Aiti ja Anni lahtivatkin paivan kestavalle kiertueelle, johon kuului elefantillaratsastusta, koskenlaskua ja erinaisissa puistoissa vierailuja. Itse menin katsastamaan paikallisen kiipeilyseuran sisaseinaa ja koeajamaan liian pienia kiipeilykenkiani.
Chaing Maista suuntasimme hieman pohjoisempaan Chiang Rain kaupunkiin. Nyt kyseessa oli huomattavasti pienempi, mutta aivan yhta mielenkiintoinen kaupunki. Saimmekin mukavia kokemuksia valkoisesta luostarista ja pienesta viidakkoseikkailusta vesiputouksen juurelle. Tahan suunnitelmamme sitten loppuivatkin. Mita seuraavaksi? Alustavasti olimme miettineet pikaista visiittia Laosiin, koukkaamista pohjoisesta Luangbrapangin kautta Vientianeen ja takaisin Thaimaahan. Kuluisikohan tahan rundiin vain vahan liian kauan aikaa? Kuukausi kun taalla tuppaa kulumaan niin hirvean nopeasti. Laosihan ei ole mikaan pikamatkaajan ykkoskohde, toisaalta taas siella olisi paljon nahtavaa ja aika tuskin olisi hukkaan heitettya. Vaihoehtoja miettiessa paatimme katsastaa lentoyhtio Airasian kotisivut, josko heilla olisi tarjolla jotain ratkaisua ongelmaamme. Olihan heilla, seuraavana paiva lahdimme pikapikaa takaisin Chiang Maihin, josta taas lentaisimme seuraavana paivana suoraan Kuala lumpuriin ja muutamanpaivan kuluttua, parin viikon lomalle Balille Indonesiaan. Siis taysin erilainen suunnitelma mita olimme miettineet. Lahtisimme meilkein Laosin rajalta aivan eri suuntaan etelaiselle pallonpuoliskolle. Itsehan tykkaan Indonesiasta ihan alyttomasti, joten tama sopiminulle erinomaisen hyvin. Kuala lumpurissakin olen kaynyt jo parikertaa, joten minun olisi helppo nayttaa ne perinteisimmat kohteet kaupungin keskustassa, eli ne korkeimmat torin ja isoimmat ostoskeskukset. Uutena kohtena minulle (kiitos matkamimmi Annin) oli isot Hinduluolat hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Siella nautimme aivan loistavan Intialaisen lounaan ja juoksimme agressiivisia apinoita karkuun.
Muutamat paivamme Malesiassa kuluivat nopeasti ja seuraavaksi oli vuorossa matkamme Grande finale: Bali. Vain muutaman tunnin lentomatkan paassa Malesian paakaupungista sijaitsi tuo leudon saan ja kauniin luonnon tayttama paratiisisaari. Annikin sai taas jannitysta elamaansa: Balin lentokentta sijaitsee saaran kapeimmalla kohdalla ja laskeutuminen aloitetaan kaytannossa ja meren paalla. Viela, kun ennen laskeutumista jouduimme jonkin nakoisen myrskyalueen ja turbulenssin sisaan oli Annin onnistunut siedatys hoito taattu. Lentokentalta suuntasimme suoraan keski-Balin alueelle, Ubudin kylaan. Ubud on ilmeisesti Balin ja varmaan koko Indonesian yksi merkittavimmista taiteen keskittymista. Aitinikin osti heinon Tibetin Budhalaisen seinavaatteen, jossa on kertomus Budhan elamasta. Rennossa tunnelmassa vietimme taalla pari yota, joiden jalkeen matkasimme aivan Balin pohjoisimpiin osiin Lovinan kylaan. Taalla vulkaanisenhiekan mustaksi varjaamilla rannoilla vietimme taas seuraavat pari yota. Kavimme muunmuassa snorklaus reissulla Balin aivan luoteis-osissa. Aitkin paasi ensimmaista kertaa tutkimaan vedenalaista elamaa, ainakin tassa mittakaavassa: Indonesia kuuluu yksiin maailman rikkaimpia vedenalaista elamaa omaaviin alueisiin. Taalla ei todellakaan tarvitse vetaa tankkia selkaan ja rekkua suuhun, riittaa kun omistat maskin ja snorkkelin, elamykset ovat taattuja. Loysimmepa Annin kanssa Lovinan rannaltamme yksinaisen Clown Nemo kalan, siis samanlaisen joka on siina elokuvassa. Ne ovatkin muuten outoja otuksia. Aina kun sellaisen olen nahnyt, niin ne ovat elaneet yksin tai pienen perheen kanssa erillaan muista, kauempana muusta korallista ja muista kaloista. Niin oli tamankin kaverin laita, hanen kotikorallin lahella ei ollut nakyvissakaan muuta elamaa, ei siis mitaan, tai me emme ainakaan mitaan muuta loytaneet. Siella se eleli yksin oman korallinssa keskella ja tuli aina morjestamaan kun siihen lahelle laskeutui. Ei mitenkaan agressiivisesti haatamaan vaan, kuin kaivatakseen seuraa. Tata Nemoa pystyi jahtaamaan sormella, aivan kuin olisi hippaa leikkinyt, ketterasti se pyori sormeani karkuun ja oli aina valmis uuteen eraan kun oli keuhkot taas taynna ilmaa.
Lovina ei ollut mikaan kovin erikoinen paikka, sielta suuntasimmekin Amedin kylaan Balin ita-osiin. Amedin kyla on pieni ja hiljainen, mukavia pikku resortteja ja Balin korkein noin 3000 metriin nouseva tulivuori siina vieressa. Hienoimpana asiana taalla on kuitenkin kaksi oikein mukavaa koralliriuttaa jotka alkavat aivan kylan rannasta. Paivaohjelmaa ei tarvitse hirveasti miettia, senkun vetaa maskin naamaan ja ankeaa paansa veden alle.

Taas olisi uusien suunnitelmien aika, jatkaisimmeko Amedista suoraan Kuta rannalle opettelemaan surfaamista vai viettaisimmeko viela muutaman paivan jossain muualla? Vastaus: Gili saaret Lombokin ja Balin valissa, nehan on siina ihan vieressa ja sinne paaseekin tosi nopeasti ja vaivattomasti. Taas lisaa ohjeita omatoimimatkaajille. Valttakaa matkaamista tiukassa aika taulussa ja alkaa tehko suunnitelmia hataisesti. Muutaman tunnin helppo matkame Gili Travanganille muuttui kahden paivan tappeluksi Balilaisen matkotoimisto mafian kanssa. Ensiksikin suorayhteys saarille, mita olimme ajatelleet kayttaa oli epakunnossa, jouduimme ottamaan paikallislautan Lombokkiin ja sielta matkata saaren toiseen paahan, josta Longtail vene veisi meidat perille. Epaoneksemme kaksi Lombokin kolmesta satamasta oli rikki, joten tormasimme suht valtaisaan lautta ruuhkaan satamaalueelle paastyamme. Tunnin odottelun jalkeen paatimme ottaa taksiveneen rantaan, jotta paasisimme jatkaa matkaamme. Rantaan paastyamme loysimmekin oman kyytimme ja kundit kertoivatkin odotelleensa jo meita. Matkalla toiseen satamaan he alkoivat kummastukseksemme kaupata meille jotain yksityisveneita tai hotelleja, koska satama jota meidan piti kayttaa oli jo kiinni. Aluksi emme ottaneet kavareita todeksi. Olihan meille luvattu, etta paasisimme perille viela saman paivan aikana, uskoin tahan myos itse koska olin kaynyt saarilla aikaisemminkin. Nyt vain sataman ilmoitettiin olevan jo kiinni, joten meidan pitaisi yopya Lomnbokissa tai ottaa kallis yksityisvene. Prkl. Minulla alkoi taas keittaa, enka pystynyt enaan jarkevaan kestusteluun. Puikkoihin astuikin suomalais laakari, olimme tormanneet haneen ja hanen vaimoonsa Lovinassa ja paattaneet tehda kimppamatkan Gileille. Muutama puhelinsoitto, epatoivoinen vaittely ja poliisilla uhkailu paattyi lopulta turistitoimistoon, jossa kaveri ‘ymmarsi’ teilanteemme ja ‘halusi’ auttaa meita saattamaan matkamme paatokseen. Toimistosta poistuimme hotelliin yoksi, paluuliput kadessa + niihin mukava alennus. ‘Ehka tama tasta viela’ ajattelin. Paluumatkamme tosin osoittautui aivan yhta katastrofaaliseksi. Meidan oli tarkoitus matkustaa tunnissa Lombokilta taikaisin Balille, maksamamme paatti vain oli ‘rikki’ (koska ei ollut tarpeeksi asiakkaita, nain luulemme), joten joutuisimme kayttaa taas sita hidasta paikallis lauttaa. Nyt tosin saimme noin 10 euroa hyvitysta, toisaalta taas havisimme 20 euroa koska venefirma suostui hyvittamaan vain lauttalipunhinnan. Heita ei tietenkaan kiinnostanut paljonko olimme maksaneet turistitoimistolle lipuistamme. Ainoa vaihtoehto olisi matkustaa takaisin Lombokin toiseen paahan vaatimaan rahoja takaisin, tahan emme kuitenkaan olleet enaan valmiita, alkoihan aikamme Indonesiassa olemaan jo lopuillaan.
Yhteen vetona tasta: tarkistakaa aina mita lippuunne kirjoitetaan. Balilla kaveri oli huomaamattamme kirjoittanut lippuihin, etta tarkoituksemme on yopya mantereella ja jatkaa matkaa seuraavana paivana ja han aivan varmasti tiesi Lombokin satama ongelmista. Lisaksi koittakaa kayttaa mahdollisimman vahan valikaisa ja jos mahdollista asioikaa suoraan operaattoreiden kanssa, tama tietenkin voi olla valilla vaikeaa. Kysykaa niita kysymyksia vaikka tuntuisi kuinka tyhmalta, alkaaka menettako hermojanne, talloin teidan on helpompi palata vaatimaan oikeutta paikallismafioilta. Esimerkiksi, moni oli ostanut paluulippunsa Gileilta ja heille oli luvattu, etta kyyti satamasta vie heidat suoraan hotelliin eika heita jateta tienposkeen, no tietenkin meidat jatettiin johonkin risteykseen, josta kavelimme loppumatkan ja kuski vain totesi, etta tama on aina kaytanto. Koittakaa myos vaatia lippuunne omaosa mita teilta ei kerata pois. Parempi olla aina mustaa valkoisella. Taillainen sahlinki on vain niin kovin helppo toteuttaa, monikaan ei jaksa vallittaa tapahtuneesta ja on vain tyytyvainen kun paasee lopulta jatkamaan matkaansa. Tama tapahtuma oli kylla taas hyva opetus, lopulta ei jaksanut enaan edes stressaa koko tilanteesta, vaan tyydyimme kohtaloomme.
Kutalla vietimme aivan loistavat viimeiset paivat: rannalla maaten, surfaten ja syoden edullista ja hyvaa ruokaa seka tuliaisostoksia tehden. Talla kertaa en edes meinannut hukkua, Anni tosin sai laudan evan jalkaansa ja siihen oliki hyva lopettaa surfailut. Hyvin meni tytolle treeni perille, tai totta kai meni kun on tallanen Kuta Cowboy opettamassa. Taisi kolmannellakin yrittamalla paasta jo laudanpaalle seisomaan….

Next, back to Bangkok in to the City of Angels ja viimein kaivamaan Heikki kasiin. Yhteista aikaa meilla oli Annin ja aitini kanssa viela pari paivaa jajella, kunnes paasisin taas Heikin lampimaan huomaan. Heikkiin tormasimme, missas muuallakaan kuin Khaosan Roadilta ja olipas mukava jalleen nakeminen, siina sitten vaihdettiin kuulumisia Changin avustuksella.
Lopulta koitti aamu, jona saatoin aitini ja Annin lentokentalle. Haikeat oli jaahyvaiset ja tulevaisuus jai hieman avoimeksi. Mita seuraavaksi? Mihin tasta? Suomeen olisi tarkoitus tulla viimeistaan Juhannukseksi, olinhan jo varannut mokkipaikkani Petelta Juhannusrientoja ajatellen, mutta siihen olisi viela aikaa, reilusti yli puolivuotta. Olisi tuon naisen tuossa vieressa pitanyt viela hieman kauemminkin, kaksi kuukautta kun oli sujunut ihan hyvissa merkeissa. No parempi olla pohtimatta, asioilla kun on tapana jarjestya aina parhain pain, siispa nauren kirmasin (en nyt sentaan) lentokentalta taksiin ja takaisin hotelliin nukkumaan. Muutaman tunnin nokkaunien jalkeen olin valmis tapamaan Heikin pohjoisella bussiterminaalilla ja jalleen, ottamaan suunnan kohti pohjoista, viileampaa ilmanalaa.

Ensimmainen pysahdyksemme oli Sukhothai, tamakin vanhoja historiallisia kaupunkeja. Ihan miellyttava paikka ja paatimmekin juhlia Heikin synttareita taalla. Heikkihan oli ajoittanut inkarnaationsa oikein sopivasti, silla nyt taalla pohjoisessa alkoi isot juhlat kuuman kauden paatoksen kunniaksi. Juhlapaivana tutkailimme Sukhothain erasta historiallista puistoa ja katselimme kuinka pakailliset valmistautuivat juhliensa alkuun. Illemmalla mekin paatimme aloittaa Heikin inkarnaatiojuhlat. Tosi budhalaisista tunttuu varmaan kovin oudolta juhlia syntyman tuottamaa tuskaista kiertokulkua, mutta mepa olemmekin niin kovia budhalaisia, etta osaamme ottaa tastakin ilon irti. Siispa pari tuplaa naamaan ja kylille. Lopulta loysimme tien kylan ainoaa diskoon, jossa olikin kovat irroittelut jo kaynnissa. Paikalliset pukeutuneena hienoimpiissa ja me, Heikki ja mina hieman rahvaammissa asusteissa. Ei siina mitaan, pullo poytaan ja paikallisten menoa seuraamaan. Ravintola oli niin taynna, ettemme aluksi saaneet edes poytaa sisalta, vaan jouduimme istua laimeasti ulkona. Mina jo siina hieman alentuneena, etta nain varmaan on parempi kun tama nayttaa olevan noille paikallisille niin kovin tarkea juhla. Heikki totesi sanomaani vain, etta ‘paskan marjat, mina lahen ainakin vaatimaan synttarisankarille kuuluvaa kohtelua’, ‘jassoo totesin’ ja hetken kuluttua olimmekin jo ravintolan etuosassa ja aivan levan vieressa nauttimassa illan huumasta. Tottahan ilta paattyi tiukkaan etukenoon, mutta hauskaa oli. Seuraava paiva meni aika voivotellessa, sangynpohjia tutkiessa ja ihmetellen, etta mita tuli taas tehtya. Karpulapaivan jalkeen oli aika jalleen jatkaa matkaa. Kyytia bussiasemalle hommatessamme, ihmettelimme, etta mita noi kuskit oikein nauraa. Kavi ilmi, etta toinen kuskeista oli kyydinnyt meidat kotiin juhlailtamme paatteksi. Olimme ilmeisesti olleet niin hauskaa seuraa, etta siita riitti naurua hieman pidemmaksikin aikaa…
Jallen oli vuorossa tuo pohjoisenhelmi, eli Chiang Mai ja taas sain uutta ihmettelemista, silla nuo paikallisten festarit jatkuivat viela taallakin. Luvassa oli paraateja ja jumalatonta ilotulitus sotaa, olen melko varma, etta osa vietti iltaansa TNT latauksin, sellaista pauketta meinaan joutui kuuntelemaan. Ei todellakaan tehnyt enaan mieli lahtea ulos nauttimaan juhlatunnelmasta. Suomessakin uutena vuotena niita sormia ja silmia poksuu ihan kiitettavasti. Voi vain kuvitella samaa tuhoa taalla, kun nuo paikalliset wiskisiepot paastetaan vapaaksi, standardien mukaisine pommeineen.
Seuraavaksi vuorossa Pai, pieni hedonia Burman rajan kupeessa, toinen toistaan omaperaisempaa ja uniikimpaa matkustajaa. Saimme nauttia bohemiudesta ja itsetietoisuudesta. Taalla oli kaikki ne valitut jotka tiesivat tasta Thaimaan pienesta piilopaikasta. Oikeasti oikein viihtyisa kyla, jossa kaikki lansimaisten herkut. Ihan mukava paikka viettaa muutama rento lomapaiva. Itse tosin jatin Heikin heti seuraavana paivana ja lahdin etsimaan itseani paikallisesta metsaluostarista, tarkoitukseni oli viettaa seuraavat kaksi viikkoa tiukassa selibaatissa ja toteuttaa kurinalaista kasvisruokavaliota lukuisinen meditaatio hetkineen. Tuo selibaatti nyt tietenkin toteutui ihan olosuhteiden pakosta, mutta se nyt oli pakko mainita tassa saadakseni hieman lisa krediittia, mita tosin syvaan budhalaiseen vaatimattomuuten uskoen en teitenkaan tarvitse, saati edes halua.
Luostari aikani oli oikeasti erittain antoisa. Paikka oli mita kaunein ja paivaohjelma sopivan rento: heratys klo. 5.00-7.00 suorittamaan Vipassanaa, oman tunnon tuskien mukaan, almujen jako munkeille klo. 7.00 jonka jalkeen aamupala. Ensimmainen meditaatio hetki alkoi klo. 8.00 paattyen noin 9.30 lounas valmisteluihin. Munkkeille kumartaminen ja safkan kimppuun. Toinen meditointi alkoi 13.00 paattyen ennen 15.00 yhteisollisiin rutiineihin, eli paikkojen kunnossa pitoon, pyykkaamiseen yms. Kolmas ja viimeinen ohjattu ohjelma alkoi 18.00 paattyen ennen kahdeksaa, jonka jalkeen yleensa siirryimme taas mokkeihimme (jokaisella oma) toteuttamaan omantunnon mukaan Vipassanaa. Ruokailuja paivassa oli vain kaksi, mika tietenkin aluksi jannitti, mutta tuohon rytmiin tottui todella helposti ja koska tarkoitus oli rauhoittaa itseaan tuo vahainen ruokailu on tarkea osa tata hiljentymis harjoitusta. Meita kehoitettiin muunmuassa olemaan lukematta muuta kuin Budhalaisia teksteja (koska kysaassahan oli Budhalainen luostari), jotta ajatuksemme ei harhailisi niin paljon arjen asioissa. Ideana oli yrittaa olla lasna koko ajan harhailematta turhan paljon haaveissa ja toiveissa seka tulevissa asioissa. Ainoat aanetkin mita kuulimme oli pelkastaan luonnon aania, silla luostari oli korkeiden Limestonien katkoissa ja kaukana tiesta. Kyllahan tuollaisessa ymparistossa rutinointuneinkin mieli lopulta hellittaa ja hetkeksi voi loytaa sen ihanan rentouden ja autuuden tunteen. Kokemus oli minulle todella hieno ja tuli varmasti tarpeeseen, kuukausien reissaamisen jalkeen. Viimeisen yoni vietin meditaatioluolassa jossa abottimme oli kuulemma viettanyt 7 vuotta ja 7 kuukautta. Who knows, mutta kokemus oli hauska, luolassa oli lammin ja sisatiloja ymparoi intensiivinen hiljaisuus. Tuli taas aikani lopettaa syvat pohdiskeluni dhammasta, dharmasta, mayasta sun muusta ja suuntaa takaisin kovaan arkeen eli niin kovin rankkaan matkustamiseen. Pakko kylla myontaa, etta viimeiset paivani luostarissa olivat aika tuskaisia, koska mieleni oli jo kaukana Filippiineilla. Tama teki keskittymisesta erittain vaikeaa.
Takaisin Paihin paasin liftikyydilla pickup:in lavalla roikkuen. Muutama paiva lepoa ja sitten kohti etelaa ja Andamanien merta. Tarkoitukseni oli tavata Heikki, sisko Katja hanen kaverinsa Sanna ja Terhi Ao nangissa. Matka Chiang Maista Krapille ja Ao nangiin tulisi yhtajaksoisesti kestamaan kaksi paivaa. Ao nangiin ehdin hieman ennen Heikkia, han saapuisi pelipaikoille Taolta, jonne oli mennyt vastaanottamaan Jerea ja Jennia, jotka taas saapuisivat saarelle Gambodian turneeltaan. Heikki saapuikin illansuussa ja tormasimmepa viela tyttoihinkin heti samana iltana.
Seuraavat paivat vaihtelimme kuulumisia ja lopulta siirryimme Railey:lle, yksille Krabin alueen rannoista ja joka tunnetaan maailmanlaajuisesti yhtena Asian kiipeily mekoista. Aloitinkin heti seuravaana paivana kalliokiipeilyn. Ajatukseni oli suorittaa kahden paivan Lead kiipeily kurssi, mika tosin venyi kolmeen paivaan ja huipentui multipitch tekniikoiden opetteluun. Kokemus oli minulle melkeinpa jarisyttava, ainoat kiipeilykokemukseni ovat tyyliin Tapanilan ja Koivukylan sisaseinilta, lukuun ottamatta tietenkin sita Laosin koitosta. Nyt roikuin heti ensimmaisena paivan yli viidenkymmenen metrin korkeudessa, taysin avoimessa tilassa ja meren ylla. Huuhhu! Kylla jannitti. Paiva paattyi viela muutenkin mukavasti kun spottasin korkeuksista merikilpikonnan ja meduusan. Tuo kolmenpaivan kurssi oli erittain antoisa, maksoi vaivaiset 100 euroa, kursilla meita oli vain kaksi innokasta oppijaa ja erittain innokas opettaja, joka jakoi tietoa mielihyvin kun huomasi kiinnostuksemme. Tama jaisi varmasti mieleen yhtena reissuni koho kohdista. Ainiin tassa vaiheessa mukaan oli liittynyt taas uusi Suomen vahvistus, Teemu, joka nykyaan, Tanskan packpacker piireissa tunnetaan myos kovana UG travellaajana. Tasta jatkaisimme yhdessa etelammaksi kohti Koh Lipe saaren sokaisevan valkeita hiekkarantoja ja lasiakain kirkkaampia vesia.
Raileylta siis jatkoimme kadet pumpissa kohti Krabi townia ja bussiasemaa. Matkamme Lipelle kesti kaksi paivaa ja vietimme yon Pakbaran satamakylassa josta lautat Lipelle lahtisivat. Nyt vietamme (huomatkaa aikamuoto) taalla Lipen saarella jo toista paivaa ja parin paiva kuluttua suunta jatkuu taas alas kohti Kuala lumpuria, mista meilla on lennot Filippiineille, Manilaan ja sielta jatko Cebun saarelle. Seuraavava kiintopiste elamassani on vapaasukelluksen jatkokurssi, jonka suoritan heti Joulukuun alussa, sen tuomista kokemuksista kerron sitten lisaa seuraavissa blogipostauksissani. Nyt heitan pokat paahani painun aurinkoon, taallahan nuo sateet kimpoilevat miten sattuu tuosta lumenvalkoisesta hiekasta ja varmasti saisi jonkun silmavamman jos vain koikkelehtisi ulkona holtittomasti. Koh Lipea pystyn suosittelemaan aivan vilpittomasti kaikille, tama on yksi todellisista paratiisi saarista missa olen kaynyt.


Ps. Annillakin elama on kuulemma jarjestynyt nyt niin, etta rakas sairaalamme PeijasRekola ei pysty enaan tarjoamaan hanelle leikkaussalihoitajan sijaisuuksia, muuten, kuin vasta ensi kesalle, joten han on nyt pakotettu lahtemaan kanssani Australiaan.


Joulunodotuksia sinne Suomeen ja muistakaa hengittaa, syvaan.

Teemu
Ekstaattisesti
Ehostaa
Matkustustaan
Undergroundiksi

Jalleennakemisia

Jalleennakemisia I/II

Pahoittelut tasta ‘hieman’ venahtaneesta tauosta, jonka (tahattomasti) pidin blogini paivityksesta, 2,5kk kun tuppaa livahtamaan sormista nahtavasti kovin helposti. Valitsin otsikoksi jalleennakemisia, silla niita on tahan melkein kolmeen kuukauteen mahtunut yllattavan paljon. Kumpiakin sattumia ja sovittuja. Nyt tarinani jatkuu Vietnamista ja siella Sapasta. Viimeisen blogipaivitykseni taisin lopettaa sateen taukoamiseen ja silloin tilittaa jotain agresiivisista lipunkeraajista ja hulluista mopoilijoista. No niista on onneksi jo aikaa ja Vietnamin jalkeen heidanlaisistaan on voinut vain haaveilla, mutta jatketaan…

Seuraavana ohjelmassani Sapassa oli Indokiinan korkeimmanvuoren valloitus. Kukkulan nimi on Fansipan ja se nousee huimaan 3140 metrin korkeuteen. Ei siis mikaan lumihuippuinen jattilainen joitaka Kiinassa nahtiin, mutta kuulemma ihan muistettava vaellus. Taman vuoren huiputtamiseen ei tarvita jaatikkovaelluskursseja saatikkaan mitaan teknista tietoutta vaativaa alppikiipeamista, riittaa, etta jaloista loytyy ruutia ja paasta hieman paattavaisyytta. Vuorelle voidaan kavuta 1-3 paivassa. Yhden paivan retki vaatii osallistujilta erittain kovaa kuntoa, 2 paivaa hieman helpompi,mutta ei sekaan ihan lastenleikkia (taman tulin huomaamaan) ja 3 paivan retkella kierrellaan heiman enemman sademetsassa ja nautitaan maisemista. Itse siis lahdin matkaan tavoitteena onnistua 2 paivassa. Reissusta maksoin n. 65 dollaria ja siihen sisaltyi ruuat, yopyminen vuoren juurella ja tietenkin opas. Kavereinani mukaan lahti ranskalainen Lyc ja Israelilainen Guy. Mukavia jamppoja ja juttu luisti ihan alusta saakka. Ensimmaisen paivan tavoitteena oli kavuta Base camppiin n 2800 metrin korkeuteen ja tahan kuluisi aikaa muistaakseni n. 4-5 tuntia. Lounas paikkaan saakka matka oli leppoista metsassa vaellusta ja jokien ylittamista. Huumoria tuotti Israelin vahvistus joka osoittautui hieman kompeloksi kaveriksi ja onnistui parskimaan melkein joka joessa. Lounaan (patonkia ja vihanneksia) jalkeen matka paasi vasta kunnolla alkamaan. Eli aloitimme todella jyrkat nousut ja laskut. Homma menee oikeastaan nain: kapuat keuhkot rakkuloilla ja jalat tulessa varmaan 45-50 asteen nousuja. Kukkulan paalla hieman taukoa ja sitten meilkein sama matka yhta jyrkasti alas. En ollut ihan tahan varautunut ja tama heratti hieman turhautumista. Matkan varrella tosin alkoi muistua mieleen tarinat Nepalin vaelluksista jotka on kuulemma ihan samaa eli sika jyrkkaa ylos ja sita samaa alas. Aloin ymmartmaan, etta vaikka tama kukkula ei mikaan hirmu ollutkaan niin silti liikuimme vuoristo ymparistossa. Maisemat muuttuivat alangon sademetsesta harvakasvuisemmaksi puustoksi, bambu metsiksi ja viimein pelkiksi pensaiden peittamiksi kallio rinteiksi. Koko ekan paivan talsimme pilvessa ja aika-ajoin sateessa. Tama ei tosin haitannut silla heti tyynen sattuessa tropiikki alkoi painamaan paalle. Pikkuhiljaa nousun aikana ilma viileni ja kosteus toi oman lisansa koleuteen.
Kiinassa hankittu peruskunto kiipeamiseen oli avuksi, kunto kesti ihan hyvin. Matkan varrelle on rakennettu bambusta ja betonista jyrkkiin kohtiin tukevat kaiteet, lisaksi kaikki alus kasvillisuus reitilta on kulunut pois, tama helpottaa kiipeamista huomattavasti. Perusleiriin paasimme joten kuten aikataulussa. Hetken jopa mietimme loppumatkan kiipeamista samoin tein. Mutta Guy oli sita vastaan ja lopulta viela rankka sade pani pisteen suunnitelmillemme. Vuorella olo oli sateista johtuen todella kylmaa ja markaa. Kosteus oli varmaan se 100 prosenttia. Majamme oli bambusta ja muovista kyhatty rakennelma. Patjana toimi babmulaveri jonka paalle levitettiin muovipressu pitamaan maran poissa. Yosta tulisi kylma ja kostea, silla nukkuma paikkaamme ei olisi saatavilla edes tulta. Tulen teko oli meille muutenkin hieman mysteeri. Lamminta ruokaa oli luvattu ja vaatteitakin olisi kiva saada kuivattua. Kaikki kasvillisuus oli markaa ja kuivaa poltettavaa, mita lie he nyt kaytaisivatkaan ei nakynyt missaan. Asiaa tiedustellessamme oppaamme sanoi kavereiden kohta lahtevan polttomateriaalin hakuun. Materiaalina toimisi pystyynkuollut bambu jota kaverit hakisivat alarinteista. Pystyynkuollut bambu siis kuivuu ja kuorensa ansiosta varren sisa osat pysyvat kuivana, tama halkaistaan ja voidaan polttaa ihan sellaisenaan. Hyodyllista tietoa mahdollisia tulevia expeditioneja varten ja kuivunut bambuhan on siis ruskeaa! Kokkausvajaan saatiinkin kohta mukavan leppoisa tunnelma ja lampoa nuotiosta. Ainoaksi epamiellyttavammaksi asiaksi osoittautui Indokiinalainen rakennussuunnittelu. Kaupungeissa talot tietenkin rakannetaan vahan jarkevammin, mutta taalla vuoristoalueailla ja rural seuduilla rakentaminen on hieman yksinkertaisempaa. Mokki rakennetaan yleensa laudoista tai bambuista ja on muuten ihan toimiva vallitsevaan ilmastoon, mutta tulipesa lyodaan tyyliin keskelle lattiaa ja savu kiertaa vapaasti koko kampan kunnes poistuu avonaisista ikkunoista ja seinien raoista. Tama aiheutti pienta yskintaa ja kirvelya, hienhaju vaatteista tosin havisi muutamiksi viikoiksi. Loppu paiva sujui ruokaillessa ja tutustuessa paikallisiin ja heidan metsassa elamisen tietouteen. Ihan kunnioitusta herattavaa hommaa vaikka arki onkin todella rankkaa ja raha ei kasva puissa. En tieda olenko tasta jo aikasemmin puhunut, mutta valilla kylla tekee pahaa olla reissussa se 12kk tai jotain, kun muut voivat vain haaveilla lahi kylaan paasysta.
Pimean laskeutuessa noin kello 19.00 oli aika vetaytya yopuulle. Vetta satoi, mutta onneksi tuli oli lammittanyt kropan. Makuupussit laverile ja untuvien sisalle. Muutaman minuutin jalkeen aloimme totetamaan, etta tasta yosta tulisi hyvin lyhyt uninen: kolme kaveria, yhteis paino varmaan lahemmas 250 kiloa joustavalla laverilla aiheuttisen sen, etta kun joku kaantyi oli heiluminen sita luokkaa etta muut reagoisivat tahan myoskin. Lisaksi pyorea bambu ei ole ihan parasta lonkkien ja selan alla, paikkojen puutuminen kavi aika nopeasti. Tahan viela vallitseva ilmasto, niin yhteistuloksena oli ihan haastavat unen saanti olosuhteet. No yo kuluu yleensa nopeasti vaikka seisten ja aamulla meita odottikin jo paljon mukavampi ymparisto: ilma oli paljon selkeampi ja ensimmaista kertaa naimme jopa vuortenhuiput lahellamme. Kamat kasaan ja loppumatkaa taittamaan. Menikohan tahan viela se kolmisen tuntia ja huipulle paastyamme paasimmekin nauttimaan Madventuresia lainatakseni, suht parayttavista maisemista. Pilvet harvenivat paikkapaikoin kokonaan ja naimme ymparoivan maaston kilometrien paahan. Tasta oppaammekin innostuneena alkoi mainostamaan kuinka onnekkaita me olimmekaan silla melkein kaikki vuorelle kapuavat saavat nauttia vain tiheasta pilvisumusta. Ja tatahan sinulle ei tietankaan kerrota reissua varatessasi, vaan naytetaan niita hienoja kuvia maisemista joita me siis nyt ihailimme. Huipulla olimme varmaan tunnin verran ja sitten aloitimme paluu matkan. Viimeistaan tassa vaiheessa todellisuus alkaa iskemaan kasvoille. Nyt olisi kaveltava melkein tupla matka ensimmaiseen paivaan verrattuna ja kaikki samat nousut seka laskut, mutta kaanteisessa jarjestyksessa tietenkin. Matkaan tulisi menemaan noin. 6-7 tuntia riippuen jaksamisestamme. Viimein se paattavaisyyskin alkoi astua mukaan. Matkaa taitettiin suht hiljaisuudessa ja jalkoja tuijotellessa, muuhun ei oikein enaan ollut energiaa. Tunnit kuluivat ja kilometri seka kukkulat vahenivat. Lopulta kun paasimme ensimmaiseen lounas paikkaamme alkoi sita iloa taas loytya ja viimein kun paasimme luonnonpuiston paaporteille jaksoimme taas nauraa ja juhlia. Reissu oli ohi. Intensiivinen kaksi paivaa takana. Tanaan juhlisimme viinilla ja ruualla.
Yhteen veto reissusta: lahde matkaan vain haasteena vuoren kipuaminen. Olo suhteet on aika epamiellyttavat koko matkan, yo marka ja kylma ja viimein vuorenhuipulla et valttamatta nae kuin omat sormesi. Matkan aikana et oikein voi keskittya kuin seuraavaan askeleeseen jos haluat katsoa maisemia niin silloin on pysahdyttava ja kun oppaille taman on liukuhihna hommaa, niin he kylla jaksavat patistaa teita eteenpain etta paasevat perheidensa yms. Pariin. Meita kuitenkin siunattiin hyvalla porukalla, hienoilla maisemilla ja viimein viela apinoilla joita naimme vuorella. Oppaammekaan ei ollut naita ennen siella nahnyt. Kaiken kaikkiaan mukava haaste jos tallaisista tykkaan.

Loppu aika Sapassa meni nurkkia kolutessa ja kakkuja syoden. Eli Kiina kiinalaisille ja Vietnam ranskalaisille. Patonkeja (fransmanneja) oli joka nurkassa. Plussana tosin heidan siirtomaa-ajoistaan jaaneet kakut ja kokkaukset. Sapa on ihan jees paikka kunhan varaudut aika moiseen valtion jarjestamaan turismin hallintaan. Esimerkiksi lahimpana keskustaa oleva hilltribe kyla nimeltaa Catcat on ihan keksitty ja rakennettu siihen tuomaan turistirahoja valtiolle, alueelle on raahattu muutama paikallinen asukas myymaan rihkamaan ja esittelemaan elamistaan. Lisaksi kaikki home stay retket on kaukana autenttisesta kyla yhteisossa elamisesta. Sinun taytyy nahda hieman vaivaa ja tutustua paikallisiin oikeasti paastaksesi ihmettelemaan heidan elamaansa. Meille heidan salojaan esitteli Coloradossa asuva rastamies, joka oli nainut itselleen vaimon Mong heimosta.
Mieleesi Sapasta ei toivottavasti tule jaamaan joka paivaiset BUY ONE FROM MEE!! NOW YOU HAVE TO BUY ONE FROM MEE TOO!! huudot, kun paikalliset kylalaiset kaupittelevat tuotteitaan tai vietnamilaiset turismin perassa muuttaneet herrat jotka yrittavat vuokrata sinulle mopojaan. Motobike oke! Motobike to day oke! Oke Oke tomorrow oke?!?! No kai mina tassa taas vahan maustan, mutta viikko Sapassa oli ihan riittava. Luonnosta plussaa. Mopo alle ja tutkimaan.

Ainiin, jos olette Sapassa viikonlupun aikaan, niin silloin kaikkien hotellien hinnat nousevat (jotkut huomattavastikkin) silla pelipaikoille saapuu vietnamilaismatkailijoita viilentymaan kaupunkien helteista.

Laos

Nyt oli viimein aika poistua Vietnamista. Olinkohan maassa kolmisen viikkoa ja tama tuli todennakoisesti olemaan viimein kerta, kun matkailu mielessa maahan astun. Ei ole paikka minun mieleeni. Viimeinen 10 tunnin rutistus bussissa ja seuraavana paivana Laos. Bussi matka Dien Bien Buhun -raja kaupunkiin josta jatkaisin toisella bussilla eteen pain Laosiin- ei ollut mikaan helppo. Matkaa katkoivat sadekaudesta johtuvat maanvyoryt ja alemmas siirryttaessa mukaan tuli taas se tappava kosteus ja kuumuus minka olin saanut jattaa taakseni Sapaan saavuttuani. Bussi oli se perus originaali, eli kuuma tunkkainen ja polyinen. Auringon laskun aikaan piina oli vihdoin ohi, nopea suihku, syomaan, nukkumaan ja seuraavana aamuna klo 5.00 ylos ja seuraavaan bussiin. Matka Laosin rajalle sujui ongelmitta. Matkaoppaat kertovat huijaus kyydeista kaikkiin muihin rajanylitys paikkoihin matkaavista busseista. Kuski pysayttaa auton jossain korvessa ja alkaa kinuamaan lisamaksua tai matka ei jatku enaan minnekkaan. Kuulemma on turha selitella mitaan ja vaikka olisitkin ostanut lippusi matkatoimista, niin se ei ole mikaan tae sille etta et joutuis lisarahastuksen uhriksi. Rajanylitys jota itse kaytin oli pohjoisin ja uusiin. Lippu ostettiin ihan bussiasemalta ja samalla bussilla jatkettiin ihan perille saakka lahinpaan kylaan Laosissa. Matka kesti n. seitseman tuntia. Kylan nimi oli Muang khua. Erittain pieni kalastaja kyla Nam ou joen varrella. Ei pankkiautomaatteja eika oikein muutakaan teknisyyteen viittaavaa. Tama kyla oli oikein mukava viettaa yksi yo ja latautua Laosin ilmapiiriin. Seuraavana paivana kavin vaihtamassa viimeisia Dongejani Kipeiksi. Vietnamin varjo oli edelleen yllani. Vietnamin kuningasvaluutta ei kelvannut edes Laosissa: vaihtokurssi oli poyristyttava ja myohemmin muissa kaupungeissa Dongejani ei edes suostuttu ottamaan vastaan. Tata en tosin jaanyt kummemin suremaan silla Laosin pysahtyneisyys alkoi ottamaan minua todella valtaansa. Kuvitelkaa: kaikkialla hiljaista ei ruuhkia ei toottailyja. Hiljaista puhetta ymparilla, hymyja ja kohteliasta kaytosta. Nauravia lapsia uimassa ja kylan miehet seka naiset toimittamassa askareitaan.

Laosissa olen vieraillut viimeksi 2007 kun teimme Jennin, Jeren ja Heikin kanssa ensimmaisen kaakkois-Aasian kiertueen, silloin kohteinamme oli Luangbrabang (yksi Laosin entisten kuninkaiden paakaupungeista), Vangvien (nuorten reppureissaajien lojumis mesta, jonka ykkos hittin on raktorin sisarankaalla lilluminen jokea alas), Vientiane (varmaan maailman hiljaisin paakaupunki?), Sipandon (4000 saarta, jossa Mekong leviaa erittain laajalle alueelle muodostaen lukuisan maaran pienia saarekkeita). Taalla on myos kaakkois-Aasian suurin vesiputous jossa Mekong putoaa n. 5-10 metria alaspain. Korkeutta ei ole paljoakaan, mutta putoamisalue on suht pitka, joten vesimaara joka kulkee putouksen lapi on valtava.
Nyt tarkoitukseni olisi tutkia enemman Laosin pohjoisia osia Luangbrabangista ylospain. Muang Khuasta matkaisin Udomxhain ja sielta luoteeseen Luang nham tha:han. Matkaa ei tulisi kertymaan Muang Khuasta kuin 100-150 kilometria, mutta tahan menisi aikaa n. kahdeksan tuntia paivassa kahden paivan ajan. Ensin Muang Khuassa odotin bussin lahtoa 4 tuntia ja Udomxhainin matka kesti toiset 4 tuntia. Yon yli odotus ja seuraavana paivana toinen saman lainen rypaisy. Matka Luang nham tha:han Sapasta oli kestanyt 4 paivaa josta ja matkustus tunteja noin 31. Etaisyydet eivat ole kovinkaan suuria mutta matkustus on erittain hidasta ja kohteisiin voi menna vain yksi vuoro paivassa. Turismin piikkikauden aikaan tietenkin vuoroja on enemman, mutta Laosissa selkeasti kysyntaan vastataan tarjonnalla.
Luang nham tha:ssa vietin muutaman paivan lepaillessa ja alueeseen tutustuen. Ilmasto pohjois-Laosissa oli loistava, ei niin kosteaa eika kuumaa ja viela ollut edes high season. Laos todellakin naytti parhaitaan: luonto on erittain kaunista ja koskemattomampaa kuin esim. Kiinassa ja Vietnamissa. Kiinassa naet koko ajan rakennettavan jossain ja metsia halkovat isot sahkonjakelutornit. Vietnamissa taas metsia ei oikein ole enaan jaljella. Laosissa pystyy viela bussi matkojen aika ihailla koskematonta luontoa vaikka taallakin huomaat isohkoja hakkuuaukioita suht usein. Lisaksi ihmisten elamanasenne on todella rento eika heilla tunnu olevan energiaa yrittaa repia kaikkia sinun dollareita joka kaanteessa.
Turismi on vielakin tekemassa tuloaan Laosiin. Tama nakyy pienena turismin infrastruktuurina esim. rahan ottoautomaatteja on aika harvassa, terveiyden hoito ei todellakaan vastaa lansimaista tasoa ja matkustus on hidasta, mutta toisaalta namahan ovat pelkastaan hienoja juttuja. Hinnat Laosissa vuonna 2007 olivat viela erittain halvat, mutta nyt hinnat olivat nousseet paikoin huomattavastikin. Suurin osa trekeista mita voit tehda toimii niin sanotusti eco tourism nimella. Toimistot kayttavat paikallisia oppaita ja tyo jaetaan heidan kesken tasan. Trekeilla turisteja viedaan aika paljon laheisiin vuoristo kyliin katsomaan paikallisten elamaa (nama kylat ovat ihan oikeita, eika meita turisteja varten rakennettu), nain koitetaan suunnata turistien rahoja enemman oikeisiin kohteisiin. Aktiviteettien hinnat eivat ole aivan halvimmasta paasta, mutta tiedat ainakin tukevasi hyvaa toimintaa. Ehka tahan selvaan eroon aikaisempia maita kohtaan vaikuttaa myos se, etta olin taas astunut syvasti Budhalaiseen maahan. Vaikka Laos on kommunistinen valtio on silti Budhalaisuus erittain tarkea asia ja iso osa jokaisen laosilaisen arkea. Taman huomaat joka puolella maaseuduilla ja kaupungeissa, stubia ja temppeleita on paljon ja munkeille herataan antamaan almuja joka aamu. Saman laista on myos Thaimaassa missa temppeleista tuntuu olevan jopa liikaakin.
Meinasi minulle kayda myos pieni vahinko taalla. Vuokrasin pomon jotta paasisin kaymaan eraasssa pienemmassa kaupungissa sielta jotkoin matkaani viela pohjoisempaan etsimaan jotain pikkukylaa jonka nimea en edes tahan hataan muista, kylan pitaisi sijaita Kiianan ja Laosin rajamaastossa. Tie jota ajoin tuntui paattyvan jollekkin kansallispuisto alueelle tai niinhan mina luulin, pokkana jatkoin matkaani kunnes havahduin ymparillani olevien ihmisten huutoihin. Olin kovaa vauhtia jatkamassa matkaa takaisin Kiinaan ja herran jestas sitahan en missaan nimessa olisi halunnut. Sain pyoran pysaytettya ja kompeloiden selittelyjen jalkeen sain palata takaisin Laosin puolelle. Rangaistuksena jouduin tyontaa pyorani pois ei kenenkaan maalta. Huonomminkin olisi voinut kayda. Kiinassa olisi varmaan ammuttu ja kyselty jalkikateen… Ainiin, niita jalleen nakemisia. Mopo sekoilujenin paatteeksi ja yhden halvaantuneen kanan seka melkein tormaamisesta johtuneen kaatumisen jalkeen paasin takaisin kampilleni ja siella huomasin lahtoa matkalaukkujen kanssa tekevan nuoren herran ja sehan ei ollut kukaan muu kuin Kiinan, Xianissa kaksi kuukautta sitten tapaamamme Israelilainen Juval joka kitara kainalossa tutki Kiinaa ja koitti loytaa jostain opettajan hommia. Nyt kitara oli lahjoitettu jonnekin ja maa oli vaihtunut Laosiin. Pikaisten kuulumisien vaihdon ja matkasuunnitelmien utelun jalkeen loimme kattapaalle ja uskoimme viela tormaavamme uudestaan koska kummallakin suht saman laiset suunnitelmat. Eli yhteys tietoja ei vaihdettu.

Luang nham tha:ssa tein seuraavat etappi suunnitelmani lahi paivien varalle. Selvaa oli, etta jatkaisin matkaani takaisin kohti itaa ja Vietnamin rajan, mutta miten toteuttaisin matkani se oli viela vahan auki. Toisaalta minua houkutti ottaa bussi ihan Laosin pohjoisimpiin osiin Phongsaliin ja sielta seurailla Nam Ou jokea alas Muang Khuan kautta Muang Noihin ja sielta Nong Khieviin. Matka olisi kuulemma todella miellyttava ja joki halkoisi paikoin ihan koskemattomia sademetsa laaksoja. Ainoana muttana oli taas nuo hitaat ja vaivanloiset bussi matkat joista takamukseni ei vielakaan oikein ollut toipunut. Ensin taas kuusi tuntia Udomxaihin ja sielta seuraavana paivana noin kymmenen tuntia Phongsaliin. Kilometrejakaan tuskin tulisi yli kolmeasataakaan. Lopulta hylkasin taman vaihtoehdon ja paatin jattaa sen toiseen kertaan. Eli Udomxai jossa yksi yo sen jalkeen Nong kKhieviin jossa taas yksi yo ja sitten Muang Noi. Taman jalkimmaisen paikan pitaisi olla todella miellyttava Nam ou joen varrella sijaitseva kalastajakyla. Matka taittui tuttuun tapaan verkkaisesti, kummallakin etapilla juoduin odottelemaan busseja yhteensa kahdeksan tuntia ja paatteeksi se 6-4 tuntia matkustusta. Sainpahan kirjaa luettua ja oikeestaan tuo pakollinen odottamain on ihan mukavaa, on aikaa pohdiskella ja ihmetella ymparistoa ja onneksi ei ollut kiire (sekin tosin olisi viela edessa). Muang noihin paastyani oli taas edessa majapaikan etsiminen, tahan hommaan paatin panostaa hieman enemman ja lytaa itselleni mukavan paikan missa viettaa seuraavat viisi paivaa. Ystavilleni ja perheelle olin ilmoittanut olevan kadoksissa 4-6 paivaa. Taalta ei loytyis kenttie puhelimeen ja eika internettia postien lahettamiseen. Lopulta loysin varmaan kylan hienoimmat bungalovit joista sai paatyseinan kokonaan auki ja mista oli hieno nakyma suoraan maitosuklaana virtaavaan jokeen. Vielakin ovien eteen oli sijoitettu kaksi hammockia niin tiesin loytaneeni oikean paikan. Paikassa ei edes ollut muita turisteja niin sain hinnankin pudotettua muutamaan euroon. Onnellisena lopputuloksestani mieleen nousi kuolematon slogani Madventuresista hammokissa sun risesta sun settiin!
Seuraavana paivana lahdin tutkimaan laheisia luolia ja niiden takana aukeavia kauniita riisipeltoja joita kalliot rajasivat laakson omaisesti. Paastyani takaisin kampilleni huomasin paikkaan majoittuneen muitakin. Pari saksalaista kaveria ja kolme venalaista. Pikaisen tutustumisen jalkeen sain kutsun liittya heidan seuraansa illalliselle. Venalainen pariskunta oli tullessaan tuonut lihaa, perunoita ja muuta einesta ja sanoivat valmistavansa Venalaistyyppisen illallisen. Mikas sen mukavampaa kunnon lansimaalaista ruokaa. Pikainen olut tarpeiden taydennys, pesut ja poytaan. Illan mittaan selvisi, etta Andrei ja Katia olivat kayneet kylassa ja samaisessa paikassa hieman aikaisemmin ja todenneet sen niin miellyttavaksi, etta olivat paattaneen vuokrata koko paikan itselleen vuodeksi eteenpain. Nama olisivat siis heidan avajais bileensa! Saksalais kaverukset olivat viettamassa lomiaan muutaman kuukauden reissulla ja kolmas venalainen Alla oli ottanut loparit tyostaan Moskovassa ja ollut matkalla jo vuoden paivat joista 5 kuukautta kiertanyt Nepalia. Ilta oli mita antoisin ja heti sain seurakseni mukavia ihmisia. Muuten niin mukava ilta tosin paattyi saksalais kavereiden bungalovin ryostoon ja lopulta himan aanekkaan iltamme paattavaan kivitykseen, josta onneksi selvisimme ehjin nahoin. Seuraavana paivana setvimme edellisen illan tapahtumia. Saksalaiset olivat jattaneet kaikki ovensa auki ja valot paalle ja tama ilmeisesti houkutellut jonkun tyhjentamaan heidan kaikki elektroniikkansa, mihinkaan rahoihin tai passeihin ei ollut koskettu. Outoa. Lisaksi selvitimme illan kivitysta Andreille ja Katialle jotka olivat aikaisemmin poistuneet nukkumaan. Lopulta tulimme siihen tulokseen, etta joku oli vain vihaisena halunnut meidat nukkumaan eika ollut uskaltanut tulla sanomaan sita itse paikan paalle. Uskoimme kivien olleen tarkoitetun katolle eika meihin. Kivien heittelysta ja varkaudesta ilmoitettiin kylan johtajalle ja han lupasi ottaa asian puheeksi seuraavassa kylan kokoontumisessa. Tasta eteenpain asiat sujuivat mukavasti eika muuta vastaavaa enaan sattunut, tosin ymmarsimme kylla poistua nukkumaan tarpeeksi ajoissa ja valttaa turhaa aanen korottamista. Lisaa illanistujaisia pidettiin ja Andrei seka Katia kutsuivat paljon kylalaisia sauraamme ja kaikki vakuuttelivat etta olivat iloisia heidan saapumisestaan ja toivottivat heidat yhteisoonsa avosylin, joku jopa lupasi oisin pitaa vahtia, etta lisaa varkauksia ei tapahtuisi. Oluen juontimmekin oli sita tasoa, etta eras paikallinen rouva paatti pistaa kiskan pystyyn terassimme eteen, kun taas vedellisesta paikasta, mista oluemme ostimme kyseltiin kovasti, etta milloin tulemme taas ostoksille. Eraan iltamme aikana puhe sittein kaantyi sukeltamiseen ja toinen saksalaisista muistaakseni Mathias kyseli mika olisi hyva paikka suorittaa sukellus lisenssi. Andrei alkoi kertomaan etta Koh Tao, missa han oli ollut opiskelemassa meribiologiaa olisi erinomainen paikka tahan. Tassa vaiheessa korvani horahtivat silla olenhan itsekkin siella lupani hankkinut ja paatin liittya keskusteluun. Andrein taustaa hetken selviteltyani ilmoitin, etta vuonna 2006 jolloin olin ollut siella ensimmaisen kerran olimme muutaman suomalaisen kanssa tutustuneen venalaiseen opiskelijaan eraissa rantabileissa joka oli myos ollut opiskelemassa jotain meribiologia juttuja. Andrei vastasi tahan, etta hankin muisti muutaman suomalaisen joiden seuraan oli lyottaytynyt ja voivotellut, kun opintorahat alkoivat ollemaan lopussa. Hetki siina sitten tuijoteltiin toisiamme ja kyseltiin lisaa taustoja. Lopulta kavi selvaksi, etta sama jannu oli lyottaytynyt seuraamme silloin siina rannalla ja viimeisena tikkina oli viela Andrein sloganinsa jolla han avasi keskustelun ‘mielestani Stalinin ei olisi ikina pitanyt antaa suomalaisille itsenaisyytta!’ Loppu ilta oli kuitenkin mennyt niissa toveriz jutuissa, tosin sen kummempaa ystavyytta siita kohtaamisesta ei syntynyt. Mutta hemmetti kolme vuotta ja nyt taalla Laosin perukoilla olin tietamattani majoittunut heidan vuokraamaan resorttiin ja olimme jo muutaman illan yhdessa viettaneetkin. Viela kun eraana aamuna ennen kalastus reissua olin loytanyt Allan istumussa aamiaisella samaisen israelilasien Juvalin kanssa johon han oli tormannyt juurikin siella pohjoissessa minne et itse ollut viitsinyt lahtea, aloimme uskoa etta ei tamanyt enaan voinut olla sattumumaa. Oli mita oli, mutta mukavia yhteensattumia mukavien ihmisten kanssa.

Talla hetkella itse istun autolautassa kohti Lombokkia ja gili saaria. Viela on Laosin perukoilta aika pitka matka tanne keski Indonesiaan jossa tallahetkella olemme. Eika meidan tanne todellakaan pitanyt tulla, mutta matka vie ja kiperia paatoksia on tehtava…

Sapa

Pikaista paivitysta tahan valiin. Hanoi jai vihdoinkin taakse. Kiva kaupunkin; vahan niin kuin upgradattu Phnomphen. Siistitympi ja nykyaikaisempi, mutta ei tosin paljoa. Kadut ovat ahtaita ja risteyksia on joka puoella. Tama tarkoittaa sita, etta kadut ovat kokoajan ruuhkautuneet joka suuntaan kimpoilevista skootteripaista, busseista ja rikastuneiden kommariporvareiden citymaastureista, eli ahdasta, saasteista ja meluisaa on. Kaikkein arsyttavinta (ainakin minulle) on se jatkuva tootit pohjassa ajaminen. Ei ole oikeasti kahta sekuntiakaan, etta et kuulisi jonkun ilmoittavan olemassa olostaan. Torvella siis ilmoitetaan, etta tulossa ollaan, nyt varmistan, etta huomaat minut. Tama on se tarkein juttu tietenkin. Sitten on perus lankkari meininki, etta mita vttua sina siina viela teet valot ovat jo melkein vaihtuneet LIIKKEELLE! Hyva tapa on myos ohittaa risteys (mahdollisista valoista huolimatta) torvipohjassa ja tyyliin silmat kiinni.

Tasta kaaoksesta huolimatta katujen ylitys kavellen on oikeastaan helppoa,. kunhan vain ymmartaa mitten homma toimii. Liikenteeseen tottumaton turisti yrittaa ehka 10 kertaa aloittaa tien ylityksen, mutta huomaa sen joka kerta liki mahdottomaksi skootteripaiden kilparallin takia. Toisaalta ehka juuri taman liikenteessa vallitsevan kaaoksen takia kaikki kuskit (auto, bussi ja skootteri) ovat erittain hereilla ymparistostaan (silta se ainakin vaikuttaa). Ratkaisu tien ylitykseen on vain ottaa se askel, toinen ja kolmaskin. Lopulta huomaat tieta ylittaessasi olevasi osa liikennetta. Kaikki nayttavat ajan sinua pain, mutta huomaatkin liikenteen soljuvan ohitsesi sita mukaa kuin etenet. Ensin katse tiukasti vasemmalle liikenteeseen pain ja heti tien keskiviinan ylityksen jalkeen vastaavasti oikeaan ja hups perilla ollaan. Tama toimii siis suojatien kanssa ja ilman. Taalla isoimalla on eniten oikeutta liikenteessa. Mieleen on jaanyt Madventuresin jakso, missa Rikun ylittaa tieta Saigonissa. Saigonissa on tanapaivana varmaan 3 miljoonaa mopoa…

Itselleni Hanoi oli taas aika stressaava kokemus. Tokana aamuna olin viela tosi ekstaattisissa fiiliksissa Kiinasta ulospaasyn johdosta. Tama ihana tunne oli iltaan mennessa vaihtunut aivan painvastaiseksi. Juuri naiden toottailyjen takia. Niita ei paase karkuun minnekkaan, ei siis edes kahdeksi sekunniksi(oikeasti), muuta kuin sisatiloihin. Sita yrittaa ja yrittaa totutella itseaan olemaan valittamatta noista torvista, mutta tama harjoitus pirstaloituu viimeistaan siina vaiheessa kun se jattilaishirviobussi on hiipinyt huomaamatta taaksesi siina ahtaassa kujassa ja juuri enen puskurin toytaisya paastaa ilmoille paineistetulla ilmalla boostatun 200desibelisen varoitushuutonsa. Tallaisen kohtaamisen jalkeen, viimein kun uskallat paastaa irti valopylvaasta tai vihannesmyyjasta, kasvoillasi on yleensa vain pelokas ilme, huomaat palyilevasi paniikissa ymparillesi ja jatkaessa matkaasi esitat kysymysta ‘miksi sen taas piti tehda noin? Yha uudestaan ja uudestaan. Tiedat ehka vastauksen, mutta et vain voi ymmartaa sita. ‘Miksi sen taas piti tehda noin?’

Vietin siis Hanoissa aikaa maanantaista perjantaihin. Hommasin Laosin visan ja jatin Vietnamin visan vetamaan. Viikonlopuksi lahdin pakoon Vietnamin ehka tunnetuimmalle nahtavyydelle Halongbaylle. Halongbay on samanlainen alue kuin Krabi Thaimaassa tai Guilin ja Yanshuo Kiinassa. Halongbay eroaa vain siina, etta kaikki nama isot limestone kalliot nousevat meresta, muodostaen sokkeloisen ja mita mielikuvituksellisemman rannikon. Tiesin paikan olevan erittain turistiorientoitunut, mutta en ollut ihan valmistautunutt sellaiseen mita tulisin kohtaamaan. Koko toiminta on erittain jarjestettya. Ryhmaturistit, niinkuin kaikki muutkin, luovuttavan tietonsa satamassa ja nousevat aluksiinsa. Ryhmaturistit aloittavat matkansa kohti ensimmaista nahtavyytta, joka yleensa on iso ja kaunis luola aika nopeasti matkan alettua. Paivittain n.100 alusta jokaisessa n. 20 ihmista ajaa kilpaa ekalle stopille.

Perille paastyasi ruuhka on aika mielenkiintoinen. Sitten vain oppaan perassa luolaan ja kuuntelemaan kun han esittelee sinulle kaikki mielenkiintoiset hahmot mitka han rajattomassa mielikuvituksessaan on loytanyt luolasta. ‘Tassa on naurava Buddha, tassa on alaston kaunis nainen pesulla, tassa uskomaton tahtitaivas ja tassa peuraemo on juuri synnyttanyt vasansa ja on syomassa irronnutta istukkaansa’. Kiinassa tama mielikuvitusleikki tosin oli vielakin vaikuttavampaa. Luola on kuitenkin iso ja vaikuttava ja sisalle asennetut varivalotkin sopivat sinne ihan mukavasti. Luolan jalkeen vuorossa oli merikanootteilua. Tama oli ihan mukavaa, sai ottaa hieman etaisyytta muihin ja tutkia rauhassa kallioiden muotoja ja luolia. Jouduimmepa Jhonin(jenkki joka oli juuri lopettanut 3 vuoden opetusurakkansa Japanissa) kanssa auttamaan erasta pariskuntaa ketka kiepauttivat kanoottinsa ympari. Syvyydessa missa jalat eivat yleta pohjaan kanootin kaantaminen ja tyhjentaminen osoittautui suht vaikeaksi tehtavaksi. Kanootteilun jalkeen veneet erkanesivat hieman toisistaan, mehypattiin uimaan ja miehisto alkoi valmistaa illallista. Uiminen ja hyppiminen oli ihan mukavaa, tosin tatakin hieman hairitsi alkava meduusakausi. Nuo oliot nayttivat nousevan veden pimeista syvyyksista kuin pienet, polttavat paholaiset. Joku joutui aina pitamaan vahtimaan kun muut hyppivat veneesta. Ja arvatkaapas kuka sai olla se onnekas joka joutui poltetuksi. No MINA! What’s out jellyfish! Oh where? Ja sitten se osuikin. Vielakin on kadessa jaljet tuosta kohtaamisesta. Meinasi matkassa olla yksi naurava vietnamilais pikkupoika vahemman kun paasin takas veneeseen. Tunne oli kuin oli saanut sahkoiskun ja sitten alkoi nokkosmainen polttelu, hieman kovempi tosin.

Myohemmin suihkussa paasin antamaan itselleni ensiapua eli virtsaamaan paalleni tai siis kadelleni (ei siis lahtenyt tuo virtsaamishomma lapasista. Jos uhrina olisi ollu joku muu, niin sit ois varmaan vahinkoja voinutkin sattua tyyliin ‘oho sori Hese ei taa aina ole niin hallittavissa’) no urea oikeasti auttoi ja viela parempaa oli ollut etikka. Myrkky levisi kuitenkin koko elimistooni ja tunsin polltelua tarykalvoista alaselkaan saakka ja sita kesti ainakin 20 tuntia. Seuraava paiva alkoi veneen vaihdolla ja suuntana oli Cat Ba saari. Suht iso saari joka on luokiteltu kokonaan kansallispuistoksi. Saarella elaa n. 100 yksilon langus yhteiso (menikohan oikein. Kyseessa on pieni apinaelain). Laji on saarella erittain uhanalainen, syyna metsastys kiinalaisille ja vietnamilaisille (yllatys yllatys) joksikin laakkeksi.

Tassa vaiheessa suurin osa turistilaumoista oli jo jaanyt pois, silla moni tulee alueelle vain yhdeksi yoksi. Cat Ban jalkeen ei mitaan ihmeellista enaan tapahtunutkaan. Hieman Uintia ja sitten Cat Ba towniin viettamaan vikaa iltaa enen Hanoihin paluuta.

Sauranani minullla oli, uskokaa tai alkaa, yhteensa 8 opettajaa. 4 Ranskasta, 2 Kanadasta, 1 Briteista ja yksi Jenkeista. Matkustaessa kylla kokee uskomattomia asioita. Hauskaa oli ja jengi oli relana. Polteltiin Sishaa ja juotiin olutta. Oli ihan mukava reissu.

Tosin suosittelisin Halongbaylle tuleville (jos vain viitsitte) oman veneen vuokraamista ja jos mahdollista niin erillaisen reissun suunnittelua. Itse olisin kaivannut vain lipumista kallioiden valissa ja omia melomis retkia. Reissut on siis niin liukuhihnakamaa etta, ette vaikea uskoa. Laivoihin et saa tuoda muita omia juotavia kuin vetta tai mehua. Jos tuot omaa alkoholia, niin joudut maksamaan niista veron miehistolle. Minulle ei annettu edes kuumaa vetta, jotta oisin voinut tehda omat kahvit. 1,5 vetta maksaa veneessa 25000 dongia, turismi stopeilla sinulta pyydetaan vedesta samaa hintaa kuin veneessa. Kylalailista tosin voit saada vened 10000-20000 dongiin. Kaupassa vesi maksaa hieman alle 10000. Tipit jai minun osalta antamatta ja en turhia tuhlaillutkaan. Sen varran jai kaytetty maku suuhun.

Muut matkalaiset jalleen pelastivat kokomuksen. Hyvia tyyppeja ja kun matkaajia yhdistaa samat olosuhteet, niin ei hirveasti tarvitse yrittaa tutustumista tehda. Kaikki ovat kokoneet jokseenkin samoja asioita ja sitten verrataan kokemuksia ja kommelluksia. Mukavaa on myos kuulla niin eri lahtokohdista tulevien ihmisten tarinoita, siita miksi ovat siella missa nyt ovat ja kuinka kauan meinaavat matkaansa jatkaa.

Takaisin Hanoissa. Paiva bostaamista ja sitten hakemaan immigrationista passi pois ja Thaimaan suurlehtystoon. Tavoitteenani oli poistua Hanoista viimeistaa perjantaina. (Halongbaysta siis palasin maanantiana). Thaimaan lahetystossa virkailia ei kuitenkaan suostunut myontamaan minulle 2 kuukauden double entryyn oikeuttavaan viisumia. Taas olisi pitanyt esitella menoja ja paluita ja taas menoja. Laosin passi ja lento Kuolalumpuriin ei riittanyt ja vaikka kuinka koitin selitella niin ei natsannut. Pyysin lopulta paperit takaisin ja jain miettimaan seuraavaa siirtoa. Anni siis tulisi syyskuun alussa ja aiti lokakuunalussa. Minun siis pitaisi tehda yksi maastapoistuminen enen aidin saapumista. Tama toisi turhaa kikkailua ja mutkia reissusuunnitelmiin. Paatin siis ottaa jalatalle ja katsoa mita tapahtuisi. Matkalla hotellille ohitin Vietnam Airlinen toimiston ja paatin Mongoliasta totuttuun tapaan menna pummaamaan ilmaisia lento bookkauksia. Eli rouva siis kirjoittaa minulle lenolipun mita ei lunasteta eika varata, vain lennon numerot ja matkustajan tiedot. No ekassa paikassa herra heti ymmarsi mita halusin. Kysyi asiaa pomoltaan joka ilmoitti, etta 5$ bookkaus. Yhteensa siis 10$. Tama oli mielestani hieman liikaa, oisin sen femman voinut hyvin bookkauksista maksaakin. Siina taas hetken palyilin ja paatin taas jatkaa matkaa. Tarkein oli kuitenkin tullut selville, eli se, etta sama homma toimii taallakin. Seuraavan toimiston kohdalla tarkistin, etta virkailijoina ei olisi miehia, ainakaan heteromiehia. Homppeleihin varmasti toimisi samat charmit kuin naisiinkin. No naisiahan siella vaan oli. Sisaan siis ja keimailemaan. Sieltahan ne ticekit sitten irtosikin, ilmatteeksi ja viela korjailutkin hoidettiin. Homma hoidettu. En tosin halunnut enaan menna saman virkailija luokse konsulaattiin. Pelkasin hanen alkavan esittamaan liikaa kysymyksia, joten paatin jattaa Thaimaan viisumin anomisen sitten Laosiin. Pidetaan peukut pystyssa, etta sielta sitten natsaa.

Nyt minulle jai viela aikaa check outtaa itseni hotellista ja hankkia viela junalippu Sapaan samalle paivalle. Hey tamahan sujuu oikein mallikkaasti. Illalla 8.35 junani starttaisi kohti viileaa pohjoista.

Tanne Sapaan ollaan siis saavuttu ja tokaa paivaa taalla vietan. Hotla on mukava 4.5$. Mukavan viileata on ja kaunista. Sapa:sta lahtee vuoristo pikkuhiljaa nousemaan tuonne Kiinan suunnille Yannanin provinsiin, missa mekin Trevin ja Willin kanssa vietimme ikimuistoisia hetkia. Ei taalla nyt niin vuoristoista ole, mutta Vietnamin Alpeikisi kuitenkin kutsuvat. Taalla on helppo suorittaa omaa pienta trekkailiua ja mopoilua. Matka tenne sujui helposti. Juna-asema on Lao Caissa ja se on paateasema siella olimme n. 5.30 aamulla. Heti aseman ulkopuolella sinua taas revitaan joka suuntaan kun kuskit haluavat sinut omiin minibuseihinsa. En tieda paljonko matkasta tulisi turistifirman tai hotellin bussilla maksaa. Minulle eras tarjosi matkaa 5$ ja kun tarjosin 0.5$ han jatti minut rauhaan. Juna asemalta saat ostettua lipun 30 000 dongin eli noin 1.5$ hintaan. Jatin ruuhkan taakseni ja loysin hieman rauhallisemman paikan mista imea sisaani aseman tapahtumia. Juna aseman parkkipaikalla oli siis lukuisia busseja ja varmasti suurin osa menisi Sapaan pitkin paivaa. Minulla ei olisi mitaan ongelmaa paasta sinne. Nyt vain oikean kyydin loytaminen ja matkaan. Hetken tuumailtuani ja tarkistettuani oikean bussiaseman sijain kirjani kartasta nakkasin reput selkaani ja lahdin lompsimaan muutaman sadan metrin matkaa bussiasemalle. Sinne paastyani eteeni porhalsikin heti bussi ja kun ikkunassa viela luki Sapa yms. Niin sisaan vaan. Kysyin kuskilta, etta paljonko ja naytti kadellaan, etta viisi. Jesh oletin siis, etta 5000 dongia koska kyseessa oli niin sanottu posti bussi minne jengi dumppaa pakettejaan pitkin matkaa ja oikeaan kylaan kohdalla joku hake ne bussista pois. Matkaa Lao Caista Sapaan on n. 40 kilsaa en siis jaanyt varmistelemaan kuskilta, etta olihan se nyt varmasti 5000 eika 50 000 dongia, mika olisi tasta matkasta ihan liikaa. Junalippuhan Hanoista Lao Caihin 380 kilometrin matkalle Hard sleapperissa maksoi 207000 dongia. Virhe. Mina siella iloisena poikana auttelin ihmisten paketteja bussiin pitkin matkaa ja olin tyytyvainen edullisestamatkastani ja autenttisestakokemuksesta. Valilla takaraivossa tosin kavi se epavarmuuden tunne matkan hinnasta, koska sina olet aina se dollarin kuva paikallisille ja yleensia sinua yritetaan vieda. No n. puolessa valissa matkaa lipputati tuli kyselemaan, etta mihin ja sanoin Sapa niin kuski vinkkasi jotain ja neiti naytti kadellaan etta, viisi ja kuin vahvistukseksi vieressa istuva hilltribe lady jatkoi nauraen, etta viisi. Tassa veiheessa tiesin, etta metsaan mennaan. Keneltakaan muulta matkaajalta (mina olin ainoa turisti) ei viela tassa vaiheessa oltu kyselty yhtaan mitaan. No annoin neidille 10 000 setelin ja odotin reaktiota ja sehan tuli. ‘ei ei kun 50 000’.Totesin siihen, etta tuo on kylla niin paljon ja etta en sita suostu maksamaan. Siina sitten vahan aikaa kinasteltiin. Itse yritin selittaa, etta asemalta saan suoran kyydin melkein samaan hintaa. Eihan se enaan mitaan auttanut virhe oli jo sattunut. Neitihan siis puhui pelkastaan Vietnamia ja mina englantia. Lopulta keskustelu meni niin kiihkeaksi, etta itsekkin vaihdoin suomen kieleen koska halusin osoittaa, etta ihan turha mulle huutaa en sua kuitenkaan ymmarra. Lopulta ilmoitin hanelle, etta bussi seis ja mina jaan pois. Tahan han ei kuitenkaa suostunut vaan meni omalle paikalleen. Vahan ajan paasta sama tilanne toistui ja taas alettiin tivaamaan rahaa. Tein selvaksi, etta en maksa haluttua summaa ja etta tassa on tapahtunut virhe. Tarjosin kompromissiksi 30 000 dongia, se saisi riittaa, mutta sekaan ei kelvannut. Taas ilmoitin, etta bussi seis jaan pois tassa ja painoittaakseni tata yritin nousta penkiltani seisomaan ja mena ovelle. Tastahan neiti vasta suivaantui ja tyrkkasi minut takaisin penkilleni istumaan. Yllattyneena tasta fyysisesta kanssakaymisesta minakin menetin hermoni ja sitten kaytiin tiivis Vietnam-Suomi sanasota, hanen osaltaan rahasta ja minun osaltani ihmisen fyysisen koskemattomuuden kunnioittamisesta. Vielakaan ei raha vaihtanut omistajaa.

Tassa tilanteessa kyse oli enemmankin periaatteesta, etta vaikka olen turisti, niin minulla on oikeus maksaa matkasta sama minka muutkin. Olin siis paattanyt katsoa kuinka pitkalle tama menee ja jos tilanne kay huolestuttavaksi, niin sitten maksan koko summan. Tilanteeni oli kuitenkin suht turvallinen: isoa reppuani lukuun ottamatta minulla oli omaisuuteni hallinnassa ja tarvittaessa paasisin nopeasti myos isomman reppuni viereen. Bussissa oli kuskin lisaksi yksi vanhempi herra ja sitten muutama rouva. Apuja keneltakaan muulta olisi turha odotella silla mina olin se vieras jostain kaukaa muualta. En niinkaan pelannyt joutuvani vakivallan kohteeksi. Tosin nama paikalliset naiset voivat osoittautua isoksikin ongelmaksi. Ainoa huoleni tassa tilanteessa oli se, etta saan jaatya pois Sapassa. Tiesin bussin melko varmasti pysahtyvan siella, silla matkan varrella ei montaa kylaa tulisi olemaan. Kuskin ja lipputadin intressi oli saada rahat minulta ennen Sapaa, jotta en nakisi paljon muut maksavat tai, etta tilanne ratkeasi jollain muullatavalla hyodykseni.

Maaranpaan lahetyessa alkoi tarjoamani 30 000 tonttua jo kelpaamaan ja muutkin matkustajat siina sitten kehoittelivat minua maksamaan, nain kuitenkin parhaakseni pita rahat itsellani kunnes paasisin perille, tai jonnekkin mista jatkaa muuten matkaa. Sapan edustalla bussi sitten viimein pysahtyikin ja kun raha vaihtoi omistajaa hymyn kare naisen kasvoilla paljasti, etta voittoa tehtiin vielakin vaikka en koko 50 000 suostunutkaan maksamaan. Kaikkein yllattavinta tassa matkassa oli kuitenkin agressiivisuus, jolla tama nuorineiti kavi kimppuuni rahoja tivatessaan (vieraan koskeminen naissa maissa on iso no no), olinhan kuitenkin auttanut heita nostelemaan tavaroita bussiin ja muutenkin siina jotain sanoja matkan aikana vaihdellut.

Mielestani matkaajina meilla tallaisissa tilanteissa ole hirveasti tehtavissa, minunkin tilanteessa olin yksin koko omaisuuteni kanssa, joten parempi olisi ollut vain hymyssa suin maksaa ja jatkaa matkaa. Ja vaikka minulla olisikin ollut kavereita mukana, niin yleensa sita huomaa nopeasti olevana maarallisesti altavastaajan asemassa. Nainhan meille kavi muummuassa Trevin ja Willin kanssa Kiinassa, missa matkanhinnasta kiistellessamme ei mennyt montaakaan minuuttia kun ymparillemme alkoi keraantya tilanteeseen kuulumatonta vakea ja jouduimme viemaan tilanteen sisalle hostelliimme. Harvoin tallaisia tilanteita kuitenkin tulee eteen ja jos tulee niin yleensa puhumalla selviaa ja jos ei puhumalla niin sitten rahalla. Tarkeaa on aina tilanteessa (niinkuin mina tein) tarkistaa ja sopia hinta etukateen, se on ainoa jarkeva ratkaisu. Vaikka sinulle kuinka hymyiltaisiin ja oltaisiin kohteliaita. Ala anna sen hamata. Kaakkois-Aasiassa tallaista tapahtuu koko ajan. Tama oli tasta asiasta viimeinen opetus minulle. Enka halua itsestani antaa saitaa kuvaa. Mielellani maksan ylimaaraista tai korvaan jos joku on nahnyt vaivaa minun takiani. Tama tilanne ei nyt vain ollut sellainen.

Muuten taalla sapassa ollaan aika pilvessa. Oikeastaan niin sumussa, etta ei edes eteensa kunnolla nae. Eilen illalla kun istuin syomassa illallistani niin sieltahan ne pilvet vain tuli sisaan ravintolan ikkunoista. Oli makeen nakoista. Taalla on erittain kostee ja satelee aika paljon. Tanaankin satanut koko paivan. Muutama paiva varmaan viela vietan taalla ja sitten pikkuhiljaa valumaan kohti Laosin rajaa. Ei kai tassa muuta kuin maalaamisiin. Kuvia lupaan laittaa heti kun olen palautunut tasta kirjoittelusta. Ja huomenna siis vuorossa Fansipan. Huikeaan 3140 metriin nouseava vuori taalla Vietnamissa. Tunnetaan myos Indokiinan korkeimpana vuorena. No ei tassa nyt tarvii alkaa lesoo. Vuori on saavutettavissa 1, 2, 3 paivan trekilla. Itse otin tuon 2 paivan liputuksen. Joka tapauksessa 2 paivaa tiukkaa tarpomista tiedosta... Lisaa sitten myohemmin....

Jaha sadekkin jo lakannut. Joskos sita jo uskaltautuisi tuonne ulos kattelemaan.