Jalleennakemsia II

Jalleennakemisia II

Nyt lupaan kylla kirjoittaa vahan lyhyemman setin, eihan tollasta aikaisempaa maratonia jaksa lukea kukaan. Ja Koitan Kuosi sulle kaivaa niita kommelluksia, niita kylla salettiin on sattunu. Mutta palataanpas taas ajassa taakse pain noin 3 kuukautta… (lupaan nyt myos hoitaa tan blogin ajan tasalle, vaikka kahdella lauseella jos ei muuta).

Keski- Laosin reissaaminen alkoi olla omalta osaltani jo loppupuolella ja olin varsin tyytyvainen alueeseen jonka oli saanut katettua. Alla neidin kanssa kaytiin viela nopealla visiitilla aivan ita-rajalla Sam Nua nimisessa kaupunigga. Tama on viimein kaupunki ennen Vietnamia ja vaikka rajat ovat auki, tama kaupunki, jotenkin Neuvosto aikainen, oli aika autio ja takapajuisen oloinen, eivatka paikallisetkaan oikein osanneet suhtautua turisteihin. Sam Nuan alue oli toisaalta kylla ihan miellyttava, aluelleella on iso luonnon reservaatti ja koska olimme vahan korkeammalla merenpinnasta alueella kasvoi myos havumetsaa, tama saa minnut aina seisahtumaan ‘havumetsaa tropiikissa’. Mieleen painuvin naky oli Budhalainen luostari havumetsan reunassa.
Sam Nua oli myos paikka, jossa Allan ja minun tiet eroaisivat. Mina aloittaisin virkistavan 18 tunnin matkan kohti Vientianea ja Alla jatkaisi matkaa kohti Pongasavania ja The Plain of Jars:sia. En tieda oletteko kuulleet noista iki-aikaisista savitynnyreista joista tiedemiehet ovat niin innoissaan. Ilmeisesti niita on kayttetty ruumisarkkuina –ei sen kummempaa.

Bussi matkasta sen verran, etta tie tuolta Sam Nua:sta Vientianeen on melkein koko matkan erittain mutkainen. Suoraa tieta on vasta Vangvienista eteenpain ja tuolloin matka on jo melkein taitettu. Nopeasti huomaa, etta talla matkalla ei paljon nukuta, koko ajan joutuu pitaa itseaan pystyssa, etta ei horjada tuolilta ja samalla valmistautua seuraavaan kaannokseen. On myos mielenkiintoista huomata kuinka alkaa arsyyntymaan siita, etta suoraa tien patkaa ei vaan tule. Sita alkaa oikein odottamaan kuinka nopesti se seuraava mutka tulee ja mutkan tultua palkitsee itsensa hieman kasvaneella verenpaineella ja ajatuksella ‘ma tiesin tan’ (totta kai sa tiesit sen).
Vieressa istuva tytto alkoi oksentamaan aika nopeasti bussin lahdettya ja tama jatkui muutamia kertoja puolentoista tunnin sykleina. Tasta tulikin mieleeni se eras herttainen Laosilais rouva jonka kanssa join matkan udomxaista Non Khieviin. En muistaakseni kertonut tasta? Nyt en sitten valehtele yhtaan. Eli muistattehan kuinka kerroin Kiinalaisten tavasta sylkea, ja sen terveytta edistavista vaikutuksista? Itsea asiassa tuolla pohjoi Laosissa on aika iso kiinalais populaatio. En nyt ole varma mita vahemmistoa rouva edusti, mutta n. 4 tunnin matkan ajan han edisti terveyttaan rakimalla silla arsyttavan kuivalla tyylilla viimeisetkin sylkensa rippeet ulos ikkunasta. Tama itsestaan huolehtiminen oli niin maaratietoista, etta se tapahtui keskimaarin 2 minuutin valein ja siis n. 4 tunnin ajan. Voitteko kuvitella?!?! Aluksi en kiinnittanyt tahan mitaan huomiota, mutta jossain vaiheessa havahduin tuohon sylkemiseen ja sen jalkeen olin erittain tietoinen tasta toiminnasta. Eli niin tietoinen, etta aloin kellottamaan tuota hoitoprosessia.
Okei jatketaan taas. Vientianen matkan aikana tapahtui eras erittain mielenkiintoinen ilmio jota paasin aina pysahdyksilla seuraamaan. En ole nyt ihan varma tasta jutusta, koska nyt tama kuulostaa viela epatodellisemmalta. Vahan pohjustusta: kaikkihan tiedamme kuinka konservatiiviset sukupuoliroolit naissa kaakkois-Aasian maissa on. Miesten ja naisten ei ole suotavaa osoittaa hellia tunteita toisilleen julkisilla paikoilla. Kasikadessa kavelykin on aika harvinainen naky, varsinkin maaseudulla ja pienemmissa kaupungeissa. Esimerkiksi Sam Nuan bussi asemalla eras tytto meinasi saada slaagin, kun astuin hanen varpailleen ja tapahtunutta pahoitellen yritin lempeasti koskettaa hanta kasivarteen pyytaa anteeksi (big no no). Tytto vetaytyi niin maaratitoisesti ja melkein kuin vaistonvaraisesti kauemmas minusta ja hanen ilmeensa kertoi kaiken ‘mita sa oikein meinaat?!’. Tauoilla aloin kiinnittamaan huomiota paikallisten kaytokseen, esim. miehet eivat juosseet sinne kauimmaiseen nurkkaan paastamaan paineitaan vaan jaivat suht lahelle bussia tien virustoille. Nyt ei siis ollut vessoja saatavilla. Tytot painelivat kanssa sinne jonnekkin lavittaytyen ymmarrettavasti hieman laajemmalle alueelle. Osa tytoista tosin jai aina siihen tien viereen kyykkimaan ja ihmettelinkin, etta onpa paljon huonovointisia mimmeja matkassa, kunnes lopulta aloin huomaamaan, etta ei hemmetti eihan nuo tuolla oksenna vaan ne tekee jotain muuta. Voivatko he tehda tarpeensa, aivan pokkana, tuohon noin ihan miesten viereen. Tasta tuli kaikkien tulevien taukojeni tarkein tehtava, selvittaa tuo salaisuus. Lopputulokseni oli, kaikesta konservatiivisuudesta huolimatta, osa noista tytoista/naisista teki tankin tyhjennyksensa siihen tien viereen samoin kuin miehetkin. He vain osasivat tehda sen niin taivasti, kayttaen hyvakseen paitojaan ja laskemalla housunsa vain niin alas, etta eiva paikat kastuneet. Toisin kuin meidan lansimaisen rodun edustajat he eivat olleet takapuolet pystyssa housut nilkoissa kykkimassa vaan osasivat hoitaa homman erittain hienovaraisesti? Tasta voisimmekin avata pienta keskustelua. Onko tama mahdollista? Oma lopputulokseni oli, etta on. Pienella varauksella nyt kuitenkin, koska oma muistini ei ole aina kaikkein luotettavin. Siispa rohkaisen kaikkia matkustamaan itse paikan paalle tarkistamaan asiaa…

Vientianeen paastyani taas ne perus ‘ala kuseta mua’, kavelen mieluummin 5 kilometrin kiertolenkin kahden repun kanssa kun maksan sun kahden euron ryostohinnan taksista. Halvin mahdollinen luukku likaisinen lakanoineen ja uudetkin aivat yhta likaiset.
Mutta sitten, Hanoissa aloittamani Thaimaan kahden kuukauden multientry visa saadon kunniallinen loppuun saattaminen. Kaikki tama kulminoituisi nyt Vientianessa. Pikaisena kertauksena, se kiukkuinen thaimaalais rouva siella Hanoin, Thaimaan suurlahetystossa ei suostunut myontaan minulle tuota haluamaani visaa, jonka siis tarvitsisin koska Anni ja aitini saapuisivat Bangkokkiin kuukauden erolla, emmeka haluaisi poistua maasta saman tien. Minullahan oli assana hihassa ne Vietnam Airlinesin valttikorttit, katteettomat lentoliput, joita en uskaltanut enaan Hanoissa lyoda tiskiin vaan paatin jattaa homman tanna Vientianeen. Seuraavana paivana olisi totuuden hetket…


Seuraavaksi minulla on ilo ja kunnia esittaa kiihkea ottelu:



Juhani vs. Thaimaan maahantuloviranomasiet
Era II

The Paiva tassa Mekongin rantoja reunustavassa, ja ehka maailman matalimmassa paakaupungissa alkoi aivan normaalisti. Arvattavasti kaunis auringonnousu Mekongin ylla (tata en tietenkaan nahnyt koska nukuin sikeasti likaisessaluukussani), aamu usvan haikea vaistyminen pakahduttavan elokuunlopun kuumuuden ja kosteuden tielta. Herailin varovaisesti klo. 10 aikaan jotta minulla olisi varmasti aikaa valmistautua koitokseen tukevalla aamiaisella, mutta toisaalta taas ei liikaa aikaa, jotta en ehtisi saada sita maailmanlopun fiilista paahani ennen lahetystoon saapumista. Tama arvatenkin paattyisi hermoromahdukseen 5 numeroa ennen omaa vuoroani ja eeppisia mittakaavoja hamuavaan antautumiseen ja kaiken myontamiseen muiden ihmisten ihmettelevien ja oudoksuvien silmieni alla. Nyt oli siis oltava tarkkana ja pidettava homma tiukasti paketissa, aamupalan jalkeen vain yksinkertaisesti paatin lahtea katsomaan korttini. Tuktuk alle ja lahetystoon. Paikanpaalle paastyani huomasin lahetystossa olevan vain jonkin verran jonoa ja leppoinen tunnelma (kaksi asiaa mita ei lahetystoissa ja immigrationeissa yleensa ole), en antanut taman kuitenkaan hairita minua vaan pokkana lompsin vuoronumerolaitteelle ja otin numeroni. Vuoroni olisi noin 12 numeron paassa. ‘Aika perus pankkipaiva’ ajattelin ja koitin assosioida itseni normaaliin, ankeaan ja tympaisevaan Suomen pankissa asioimiseen. Valitsin paikkani huolella valttaakseni turhaa ravaamista ja kyselya muilta, etta missa on sita ja sita mika toi on ja mista tuon saa. Tarkistin muunmuassa, etta istumakohdallani olisi kaikki tarpeellinen eli, liimaa, kyna tulisi omasta takaa ja viisumikaavakkeet. Viisumikaavakkeet? Missa on viisumikaavakkeet Aha, tuolla tuskin vieressa telineessa. Ei hataa… Mutta! Teline onkin tyhja. Joutuisin sittenkin asiomaan virkailijoiden luona, ennen vuoroani. Hetken pohdittuani totesin, etta, ehka taman on vain hyva, silla voisin tarkkailla heidan kaytostaa ja rakentaa strategiaani oman aikani varelle. Pyysin suht lannistuneesti haluamiani lomakkeita, ystallisesti hymyillen seka pahoitellen kaavakkeiden puuttumista, virkailia taytti telineen ja antoi vielapa oman kappaleeni henkilokohtaisesti minulle. Tasta rohkaistuneena sain jopa soperrettua suustani heikon ‘krap khun krapin’. Helppoa lihaa ajattelin ja lompsin takaisin paikalleni. Vuoroni koittaessa olin tarkistanut lomakkeeni niin moneen kertaan, etta luukulla ei tulisi niiden takia mitaan ongelmaa. Nuremo 86. Totuuden hetki. Kavelin tiskille, iloinen tervehdys virkailijalta, pikainen silmays papereihini ja pyynto tulla hakemaan passini huomenna klo 1300. Hikea valuen poistuin paikalta. Kun porttien ulkopuolelle paastyani ja muutaman minuutin odoletuani, (kuskini hermoja koetellen) kukaan ei ollut juossut peraani, tiesin vieneeni toisen eran selkeasti pisteilla. Mutta viela olisi se kolmas ja viimeinen ERA! Josta tosin te, ette tule kuulemaan sanaakaan koska haluan, etta jaksatte luekea taman postauksen loppuun ja viela ehka palata uudestaan blogini pariin.
Kaytanto on se, etta vaikka valtiolla olisi mitka saannot viisumi asioiden hoitamiseen (ainakin taalla vahan ‘erikoisemmissa maissa’), niin eri paivana te voitte saada ihan eri palvelua. Saantoja ja paatoksiahan taalla kierretaan ihan tosta vaan. Esimerkiksi, eras Ruotsalais kaveri oli ihan varma, ja tiesi kokemuksestaan, etta hanen ei ole tarvinnut nayttaa mitaan lentolippuja anoessaan kahdenkuukauden viisumeita Thaimaan ja aina on tullu myontava vastaus, kun taas jotkut kertovat mita ihmeellisimpia tarinoita viisuminanomis prosesseistaan.
Joka tapauksessa, seuraavana paivana minulla oli viisumini kadessa ja olin valmis jatkamaan matkaani kohti Vangvienia ja viettamaan siella loput Laosin ajastani.
Tarkoitukseni Vangvienissa oli harjoittaa kalliokiipeilya, mita teinkin, tosin silla seurauksella, etta seuraavana paivana en pystynyt enaan kunnolla kavelemaan, alaselkani oli kipeytynyt jotenkin kummallisesti ja iltaan mennessa vessassa kayminenkaan ei enaan onnistunut. Kyljelleen sangyssani maatessa ja tehdessa tarpeitani vesipulloon, alkoi minua hieman pelottamaan. Minun olisi oltava Bangkokin lentokentalla Annia vastassa jo kahden paivan kuluttua. Tassa vaiheessa en todellakaan tiennyt, mika selkaani oikein vaivasi. Pari tuntia podettuani olin jo varma, etta minulla on valilevy mennyt ja seuraukset olisivat kohtalokkaat. Sielunisilmin pystyin nakemaan tuon pelokkaan, vaaleahiuksisen ja sinisilmaisen tyton, joka ensimmaista kertaa on uskaltautunut kaukaisesta Tohmajarven kylasta lahtea Suureen maailmaan. Nain Annin seisomassa yksin Bangkokin Suurella lentokentalla, alahuuli vapattaen ja silmat kosteina, (siis: naamapunaisena kadet nyrkissa ajattelemassa, etta kusipaa teki sittenkin oharit, vedan turpaan kun naan) isan varoittavat sanat viela korvissa kaikuen ‘myy siut kuule prostitiuoiruks, ala mee, kyl mie tiian, joutun sitte vejaa turpaan sita miesta. Ei oo kivaa sitte’.
Seuraavana paivana selkani ei ainakaan ollut mennyt enaan pahemmaksi, paatin varoiksi ottaa viela lepopaivan ja matkustaa seuraavana paivana yhtakytia Bangkokkiin saakka. Olinkin, heti aamyosta Khaosan Roadilla turvallisesti ladyboyden huostassa, tama ei tosin ollut suunnitelmissani, vaan valttamaton paha, josta et voi valttya baarien sulkeuduttua Khaosanilla. Kylla oli taas hienoa olla Thaimaassa! En oikein tieda mika tassa maassa muka on niin hienoa, mutta hyvat fiilikset oli. Ehka siihen vaikutti kaikki nuo uudet maat ja ennen koluamattomat paikat ja se pieni asiaan kuuluva epavarmuus, kun taas taalla kaikki on niin tuttua, tiedat mita odottaa, minne menna ja mista saa mitakin ruokaa yms. Ehtisin viela ottaa muutaman tunnin unta palloon ja sitten lentokentalle jannittamaan. Sieltahan se ita-Suomen tyllero lopulta saapuikin. Pelokkain ask… no ei vainaskaan. Intoa ja kummastusta oli tytto taynna. Tasta tulisi hianoa aikaa. Itse paasisin ensimmaista kertaa olemaan matkaoppaana ja nayttamaan paikkoja, mika tuntui hauskalta jo senkin takia, etta paasisi jakamaan noita hienoja kokemuksia itselle tarkean ihmisen kanssa ja tietenkin, nauttimaan kauniin skandinaavinaisen mukavasta seurasta!

Bangkokissa viettaisimme ytheensa 5 paivaa ja odottelisimme Suomesta saapuvia lisavahvistuksia Tommi a.k.a Tomongi, Petteri a.k.a Peevi ja Wiljami (jonka nimi oikeasti on Wiljami tupla weella) a.k.a Kiksu. Kundit saapuisivat synttari paivanani 5.9, paitsi Tommin paivaa aikasemmin. 4.9 lahdimmekin Annin kanssa Khaosan Roadille katselemaan josko kaveriin tormaisi. Ja, no kuinka vaikeaa voi olla erottaa melkein 2 metrin kundi noiden 150 sentisten paikallisten seasta, olihan siella toki muitakin lankkareita, mutta kylla kaveri sielta suht helposti loytyi ja onnekkaasti viela niin, etta Tommi ei huomannut meita. Varjostimme Tommia 7/11:in (pikku kauppa) ja siella koitin mukamas vahingossa tormata haneen ja herattaa hanen huomionsa. Tassa kuitenkaan onnistumatta, siirryimme Annin kanssa hieman sivuun miettimaan seuraavaa yllatysta, kunnes Tommi viimein huomasi meidat Hankin viekkaana Korson kasvattina halusi hyotya yllatyksen tuomasta mielihyvasta. Ainoa vaan, etta jos melkein 2 metrinen kundi yrittaa lahestya ‘huomaamattomasti’ sen standarti 150/35 sentisen ja kiloisen thaimaalais tyton selustoista, niin tietaahan sen etta yristys on tuomittu epaonnistumaan! Joka tapauksessa jalleennakeminen oli mita miellyttavin. Olin nahnyt Tommin noin 4 kuukautta aikaisemmin, kun tein pikaisen visiitin hanen luokseen ennen nousemista Heikin kanssa Moskovan junaamme. Saisimme viettaa jalleen pari viikkoa yhdessa. Jee!

Nyt vedankin tasta pikakelausta hetkenverran 5.9 ‘Moi’moi’moi’, ‘mita jatka’ mita jatka’ siisti naha, tossa lahja, onnee’. ‘Baileys? En ma tata juo’. ‘Ostitte itellenne?’. Nii ostettiinki, nyt juhlimaan’ Ravinto x3 ‘juo toi’ juo toi’. Kantakaa mut olos taalta’. Pete ajaa tuktukilla 200 metrin matkaa, kun ei loyda kotiin, rapsii koiria, kuski on tyytyvainen moninkertaiseen taksaansa. Wilkku yrittaa tyrmistyneena hataa Leidaria (laydyboy) ulos huoneesta joka vain ankesi sinne ja alkoi vaatimaan: ‘anna rahaa’, ‘en’, ‘anna puhelin’,en’, ‘anna kameran’, ‘en’. ‘Nyt ulos taalta tai ma sekoon!

Seuraavana paivana perus karupulatoimet ja kohti Koh Taota, pienta sukellussaarta Siamin lahdella. Lisaa ystavia olisi taas tiedossa. Jenni ja Jere olivat juuri aloittaneet matkansa ja nyt olisi vuorossa heidan jalleennakeminen.

Kaikki melkein oksentaa veneessa ja viimein, saatojen ja majotuksen hankkimisen jalkeen kaikki on hyvin, ainkakin jonkin aikaa. Kunnes koittaisi pakollinen Tao taudin eli mahataudin aika. Itse olin matkustanut koko reissun ilman suurempia mahaongelmia ja olin varma, etta olisin adaptoitunut vallitseviin olosuhteisiin, mutta kylla Tao opettaa. Eka putos Wilkku ja Pete sitten Anni ja sitten mina. Tommi tais selvita ilman mitaan kummempaa. Itse kaytin Annin maha sairasteluajan (hyvan poikaystavan tavoin) baarissa istumiseen ja ystavien tapailuun. Tiedan tiedan. ‘Mutku, mutku kaikki joutuu karsii vuorollaan…’

Okei, taas mennaan. Vuorossa oli saaren tutkailua, sukelluskurssi Annille ja Wilkulle johon kuului lisaksi Jarin (sukelluskouluttajan) pravuuri, jonka han itseasiassa voisi luvata jo ennen kurssin alkamista, eli se pakollinen valashain spottaaminen. Tama toteutuu viimestaan ekoilla oikeilla sukelluksilla. Taman ovat jo minun kavereista kokeneet Jari, Pete ja nyt Anni ja Wilkku. Jotkut ammattisukeltajat tekevat satoja sukelluksia nakematta noita merten isoimpia kaloja, kuntaas jotkut pistaa maskinsa ekaa kertaa veteen ja huuta tuolla se on!
Mina ja Tommikin paasimme nautttimaan naista mertenjattilaisista. Meita siunattiin oiken kahdella nuorella yksilolla ja olimme aika lahellakin niita.
Taolla pidimme melkein 2 viikon pysahdyksen, kunnes jatkoimme kohti Phipi saaria Andamanin meren puolelle. Talla kertaa Thaimaalaisten turistien kasittely sai taas uudet mittasuhteet, onnistuimme paasemaan perille vain 9:lla eri kulkuvalineen vaihdolla ja matkaa Taolta Phiphi:lle on vain muutamia satoja kilometreja. Hienoa!
Phiphi osoittautui aivan kauheaksi paikaksi. Taynna nuoria Ruotsalais, Israelilais ja Britti turisteja, likaiset ja ruuhkaiset rannat. Pohjanoteeraus koettiin, kun vuokramsimme oman veneen viemaan meita snorklaus paikoille ja paikallisille nahtavyyksille, tarkoituksena valttaa muita turisteja. Todellisuudessa meidan ymparillamme pyori melkein koko ajan noin 20 speedboattia. Pidimme pikaisen palaveri ja paatimme lahtea Koh Lantalle vahan etelammaksi.

Koh Lanta koostuu kahdesta isosta saaresta joista toisella on turismia, mutta ei kuitenkaan niin hirveasti. Taallakin vuoden 2004 zunami oli jattanyt jalkensa, joita tosin ei ollut viela saatu korjattua, toisin kuin Phiphilla jossa zunamin tuhoista ei ollut jaljella enaan muuta kuin muistomerkki. Lanta oli todella hiljainen, osaksi siksi, etta turismin piikkikausi ei ollut viela alkanut ja osaksi siksi etta Lantalla rannat ynna muu turisteja kiinnostava levittaytyy todella laajalle, eika saarella ole aivan selkeaa keskustaa mika keraisi turistit kasaan.
Saaren tutkimiseen on hyva varata paiva tai pari ja kulkuvalineeksi sopii parhaiten mopo. Tyhjat ja helposti ajettavat tiet houkuttelevat repimaan viimeisetkin hevosvoimat allanne olevista nuhapumpuista. Kuivan kauden aikaan, kun meri on tyyni voi rannoilla snorklaa ja alueella on lukuisia sukellus kohteita silla aleella sijaitsee rauhoitettuja korallialueita. Itseeni Lanta teki haikean vaikutelman hiljaisuudellaan ja jotenkin yksinaisella ilmeella. Ei ehka ihan ykkos kohde tuoreelle Thaimaan kavijalle, mutta ehdottomasti katsastamisen arvoinen paikka kun alkaa kaipaamaan jotain uutta.

Pineapple pabulpabul hupsan hei ja tassahan olikin kulunut jo kolmisen viikkoa siita, kun pojat tulivat Thaimaan kamaralle. Tommi oli palannut kotiin jo viikkoa aikaisemmin ja nyt oli vuorossa jaahyvaiset Petelle ja Wiljamille. Annikin tirautti kyyneleen uusille tuttavuuksilleen, tosin tata herkkaa hetkea pojat eivat olleet enaan nakemassa…
Annin kanssa vietimme Lantalla aikaa viela viikon verran, kunnes lahdimme vastaanottamaan aitiani Bangkokkiin. Taas olisi reissuni isojen muutoksien kourissa, nyt kuvaan astuisi aitini ja viimein oli Heikkikin palannut tienpaalle. Ympyra oli sulkeutumassa. Heikin tapaaminen tosin saisi viela odottaa. Olimme paattaneet Annin ja aitini kanssa lahtea pohjois-Thaimaata tutkimaan, kun taas Heikki oli suorittamassa pakollista thaiklimaatiota Taolla Jeren ja Jennin avustuksella. Ohjeetkin olivat selkeat; nesteytys olisi aloitettava valittomasti jo enennen lauttaan astumista…

Nyt oli minunkin, vihdoin ja viimein, aika nahda jotain Thaimaan turistinahtavyyksia. Ennen Bangkokista poistumista kavimme katsastamassa Grand Palacen, joka on Thaimaan tarkeimpia Budhalaisia temppelialueita. Bangkokista hyokkasimme tuskaisen kuumalla paikallisjunalla Ayathayaan yhteen Thaimaan merkittavimmista historiallisista paakaupungeista. Kaupunki oli todellakin katsastamisen arvoinen, lukuisia vanhoja Budhalaisia temppeleita, osa Hinduvivahtein rakennettu ja osa perinteisempaa Thaimaan Budhalaista arkkitehtuuria edustaen. Ayathayassa pysahdyimme vain iltapaivaksi, tarkoituksemme oli jatkaa viela saman iltana Chiang Maihin, Thaimaan toiseksi isoimpaan ja pohjoisen alueen merkittavimpaan kaupunkiin. Olin kaynyt taalla ensimmaisella reissullani ja tuntui ihan mukavalta palata katsastamaan kulmia. Chiang Maissa on erittain paljon aktiviteetteja. Kaupunki sijaitsee hieman vuoristoisemmalla alueella, joten taalla on erinomaiset ulkoiluaktiviteetit: maastopyorailya, trekkailua, kiipeilya, koskenlaskua, moottoripyorailya, elefanteja, mita vaan. Aiti ja Anni lahtivatkin paivan kestavalle kiertueelle, johon kuului elefantillaratsastusta, koskenlaskua ja erinaisissa puistoissa vierailuja. Itse menin katsastamaan paikallisen kiipeilyseuran sisaseinaa ja koeajamaan liian pienia kiipeilykenkiani.
Chaing Maista suuntasimme hieman pohjoisempaan Chiang Rain kaupunkiin. Nyt kyseessa oli huomattavasti pienempi, mutta aivan yhta mielenkiintoinen kaupunki. Saimmekin mukavia kokemuksia valkoisesta luostarista ja pienesta viidakkoseikkailusta vesiputouksen juurelle. Tahan suunnitelmamme sitten loppuivatkin. Mita seuraavaksi? Alustavasti olimme miettineet pikaista visiittia Laosiin, koukkaamista pohjoisesta Luangbrapangin kautta Vientianeen ja takaisin Thaimaahan. Kuluisikohan tahan rundiin vain vahan liian kauan aikaa? Kuukausi kun taalla tuppaa kulumaan niin hirvean nopeasti. Laosihan ei ole mikaan pikamatkaajan ykkoskohde, toisaalta taas siella olisi paljon nahtavaa ja aika tuskin olisi hukkaan heitettya. Vaihoehtoja miettiessa paatimme katsastaa lentoyhtio Airasian kotisivut, josko heilla olisi tarjolla jotain ratkaisua ongelmaamme. Olihan heilla, seuraavana paiva lahdimme pikapikaa takaisin Chiang Maihin, josta taas lentaisimme seuraavana paivana suoraan Kuala lumpuriin ja muutamanpaivan kuluttua, parin viikon lomalle Balille Indonesiaan. Siis taysin erilainen suunnitelma mita olimme miettineet. Lahtisimme meilkein Laosin rajalta aivan eri suuntaan etelaiselle pallonpuoliskolle. Itsehan tykkaan Indonesiasta ihan alyttomasti, joten tama sopiminulle erinomaisen hyvin. Kuala lumpurissakin olen kaynyt jo parikertaa, joten minun olisi helppo nayttaa ne perinteisimmat kohteet kaupungin keskustassa, eli ne korkeimmat torin ja isoimmat ostoskeskukset. Uutena kohtena minulle (kiitos matkamimmi Annin) oli isot Hinduluolat hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Siella nautimme aivan loistavan Intialaisen lounaan ja juoksimme agressiivisia apinoita karkuun.
Muutamat paivamme Malesiassa kuluivat nopeasti ja seuraavaksi oli vuorossa matkamme Grande finale: Bali. Vain muutaman tunnin lentomatkan paassa Malesian paakaupungista sijaitsi tuo leudon saan ja kauniin luonnon tayttama paratiisisaari. Annikin sai taas jannitysta elamaansa: Balin lentokentta sijaitsee saaran kapeimmalla kohdalla ja laskeutuminen aloitetaan kaytannossa ja meren paalla. Viela, kun ennen laskeutumista jouduimme jonkin nakoisen myrskyalueen ja turbulenssin sisaan oli Annin onnistunut siedatys hoito taattu. Lentokentalta suuntasimme suoraan keski-Balin alueelle, Ubudin kylaan. Ubud on ilmeisesti Balin ja varmaan koko Indonesian yksi merkittavimmista taiteen keskittymista. Aitinikin osti heinon Tibetin Budhalaisen seinavaatteen, jossa on kertomus Budhan elamasta. Rennossa tunnelmassa vietimme taalla pari yota, joiden jalkeen matkasimme aivan Balin pohjoisimpiin osiin Lovinan kylaan. Taalla vulkaanisenhiekan mustaksi varjaamilla rannoilla vietimme taas seuraavat pari yota. Kavimme muunmuassa snorklaus reissulla Balin aivan luoteis-osissa. Aitkin paasi ensimmaista kertaa tutkimaan vedenalaista elamaa, ainakin tassa mittakaavassa: Indonesia kuuluu yksiin maailman rikkaimpia vedenalaista elamaa omaaviin alueisiin. Taalla ei todellakaan tarvitse vetaa tankkia selkaan ja rekkua suuhun, riittaa kun omistat maskin ja snorkkelin, elamykset ovat taattuja. Loysimmepa Annin kanssa Lovinan rannaltamme yksinaisen Clown Nemo kalan, siis samanlaisen joka on siina elokuvassa. Ne ovatkin muuten outoja otuksia. Aina kun sellaisen olen nahnyt, niin ne ovat elaneet yksin tai pienen perheen kanssa erillaan muista, kauempana muusta korallista ja muista kaloista. Niin oli tamankin kaverin laita, hanen kotikorallin lahella ei ollut nakyvissakaan muuta elamaa, ei siis mitaan, tai me emme ainakaan mitaan muuta loytaneet. Siella se eleli yksin oman korallinssa keskella ja tuli aina morjestamaan kun siihen lahelle laskeutui. Ei mitenkaan agressiivisesti haatamaan vaan, kuin kaivatakseen seuraa. Tata Nemoa pystyi jahtaamaan sormella, aivan kuin olisi hippaa leikkinyt, ketterasti se pyori sormeani karkuun ja oli aina valmis uuteen eraan kun oli keuhkot taas taynna ilmaa.
Lovina ei ollut mikaan kovin erikoinen paikka, sielta suuntasimmekin Amedin kylaan Balin ita-osiin. Amedin kyla on pieni ja hiljainen, mukavia pikku resortteja ja Balin korkein noin 3000 metriin nouseva tulivuori siina vieressa. Hienoimpana asiana taalla on kuitenkin kaksi oikein mukavaa koralliriuttaa jotka alkavat aivan kylan rannasta. Paivaohjelmaa ei tarvitse hirveasti miettia, senkun vetaa maskin naamaan ja ankeaa paansa veden alle.

Taas olisi uusien suunnitelmien aika, jatkaisimmeko Amedista suoraan Kuta rannalle opettelemaan surfaamista vai viettaisimmeko viela muutaman paivan jossain muualla? Vastaus: Gili saaret Lombokin ja Balin valissa, nehan on siina ihan vieressa ja sinne paaseekin tosi nopeasti ja vaivattomasti. Taas lisaa ohjeita omatoimimatkaajille. Valttakaa matkaamista tiukassa aika taulussa ja alkaa tehko suunnitelmia hataisesti. Muutaman tunnin helppo matkame Gili Travanganille muuttui kahden paivan tappeluksi Balilaisen matkotoimisto mafian kanssa. Ensiksikin suorayhteys saarille, mita olimme ajatelleet kayttaa oli epakunnossa, jouduimme ottamaan paikallislautan Lombokkiin ja sielta matkata saaren toiseen paahan, josta Longtail vene veisi meidat perille. Epaoneksemme kaksi Lombokin kolmesta satamasta oli rikki, joten tormasimme suht valtaisaan lautta ruuhkaan satamaalueelle paastyamme. Tunnin odottelun jalkeen paatimme ottaa taksiveneen rantaan, jotta paasisimme jatkaa matkaamme. Rantaan paastyamme loysimmekin oman kyytimme ja kundit kertoivatkin odotelleensa jo meita. Matkalla toiseen satamaan he alkoivat kummastukseksemme kaupata meille jotain yksityisveneita tai hotelleja, koska satama jota meidan piti kayttaa oli jo kiinni. Aluksi emme ottaneet kavareita todeksi. Olihan meille luvattu, etta paasisimme perille viela saman paivan aikana, uskoin tahan myos itse koska olin kaynyt saarilla aikaisemminkin. Nyt vain sataman ilmoitettiin olevan jo kiinni, joten meidan pitaisi yopya Lomnbokissa tai ottaa kallis yksityisvene. Prkl. Minulla alkoi taas keittaa, enka pystynyt enaan jarkevaan kestusteluun. Puikkoihin astuikin suomalais laakari, olimme tormanneet haneen ja hanen vaimoonsa Lovinassa ja paattaneet tehda kimppamatkan Gileille. Muutama puhelinsoitto, epatoivoinen vaittely ja poliisilla uhkailu paattyi lopulta turistitoimistoon, jossa kaveri ‘ymmarsi’ teilanteemme ja ‘halusi’ auttaa meita saattamaan matkamme paatokseen. Toimistosta poistuimme hotelliin yoksi, paluuliput kadessa + niihin mukava alennus. ‘Ehka tama tasta viela’ ajattelin. Paluumatkamme tosin osoittautui aivan yhta katastrofaaliseksi. Meidan oli tarkoitus matkustaa tunnissa Lombokilta taikaisin Balille, maksamamme paatti vain oli ‘rikki’ (koska ei ollut tarpeeksi asiakkaita, nain luulemme), joten joutuisimme kayttaa taas sita hidasta paikallis lauttaa. Nyt tosin saimme noin 10 euroa hyvitysta, toisaalta taas havisimme 20 euroa koska venefirma suostui hyvittamaan vain lauttalipunhinnan. Heita ei tietenkaan kiinnostanut paljonko olimme maksaneet turistitoimistolle lipuistamme. Ainoa vaihtoehto olisi matkustaa takaisin Lombokin toiseen paahan vaatimaan rahoja takaisin, tahan emme kuitenkaan olleet enaan valmiita, alkoihan aikamme Indonesiassa olemaan jo lopuillaan.
Yhteen vetona tasta: tarkistakaa aina mita lippuunne kirjoitetaan. Balilla kaveri oli huomaamattamme kirjoittanut lippuihin, etta tarkoituksemme on yopya mantereella ja jatkaa matkaa seuraavana paivana ja han aivan varmasti tiesi Lombokin satama ongelmista. Lisaksi koittakaa kayttaa mahdollisimman vahan valikaisa ja jos mahdollista asioikaa suoraan operaattoreiden kanssa, tama tietenkin voi olla valilla vaikeaa. Kysykaa niita kysymyksia vaikka tuntuisi kuinka tyhmalta, alkaaka menettako hermojanne, talloin teidan on helpompi palata vaatimaan oikeutta paikallismafioilta. Esimerkiksi, moni oli ostanut paluulippunsa Gileilta ja heille oli luvattu, etta kyyti satamasta vie heidat suoraan hotelliin eika heita jateta tienposkeen, no tietenkin meidat jatettiin johonkin risteykseen, josta kavelimme loppumatkan ja kuski vain totesi, etta tama on aina kaytanto. Koittakaa myos vaatia lippuunne omaosa mita teilta ei kerata pois. Parempi olla aina mustaa valkoisella. Taillainen sahlinki on vain niin kovin helppo toteuttaa, monikaan ei jaksa vallittaa tapahtuneesta ja on vain tyytyvainen kun paasee lopulta jatkamaan matkaansa. Tama tapahtuma oli kylla taas hyva opetus, lopulta ei jaksanut enaan edes stressaa koko tilanteesta, vaan tyydyimme kohtaloomme.
Kutalla vietimme aivan loistavat viimeiset paivat: rannalla maaten, surfaten ja syoden edullista ja hyvaa ruokaa seka tuliaisostoksia tehden. Talla kertaa en edes meinannut hukkua, Anni tosin sai laudan evan jalkaansa ja siihen oliki hyva lopettaa surfailut. Hyvin meni tytolle treeni perille, tai totta kai meni kun on tallanen Kuta Cowboy opettamassa. Taisi kolmannellakin yrittamalla paasta jo laudanpaalle seisomaan….

Next, back to Bangkok in to the City of Angels ja viimein kaivamaan Heikki kasiin. Yhteista aikaa meilla oli Annin ja aitini kanssa viela pari paivaa jajella, kunnes paasisin taas Heikin lampimaan huomaan. Heikkiin tormasimme, missas muuallakaan kuin Khaosan Roadilta ja olipas mukava jalleen nakeminen, siina sitten vaihdettiin kuulumisia Changin avustuksella.
Lopulta koitti aamu, jona saatoin aitini ja Annin lentokentalle. Haikeat oli jaahyvaiset ja tulevaisuus jai hieman avoimeksi. Mita seuraavaksi? Mihin tasta? Suomeen olisi tarkoitus tulla viimeistaan Juhannukseksi, olinhan jo varannut mokkipaikkani Petelta Juhannusrientoja ajatellen, mutta siihen olisi viela aikaa, reilusti yli puolivuotta. Olisi tuon naisen tuossa vieressa pitanyt viela hieman kauemminkin, kaksi kuukautta kun oli sujunut ihan hyvissa merkeissa. No parempi olla pohtimatta, asioilla kun on tapana jarjestya aina parhain pain, siispa nauren kirmasin (en nyt sentaan) lentokentalta taksiin ja takaisin hotelliin nukkumaan. Muutaman tunnin nokkaunien jalkeen olin valmis tapamaan Heikin pohjoisella bussiterminaalilla ja jalleen, ottamaan suunnan kohti pohjoista, viileampaa ilmanalaa.

Ensimmainen pysahdyksemme oli Sukhothai, tamakin vanhoja historiallisia kaupunkeja. Ihan miellyttava paikka ja paatimmekin juhlia Heikin synttareita taalla. Heikkihan oli ajoittanut inkarnaationsa oikein sopivasti, silla nyt taalla pohjoisessa alkoi isot juhlat kuuman kauden paatoksen kunniaksi. Juhlapaivana tutkailimme Sukhothain erasta historiallista puistoa ja katselimme kuinka pakailliset valmistautuivat juhliensa alkuun. Illemmalla mekin paatimme aloittaa Heikin inkarnaatiojuhlat. Tosi budhalaisista tunttuu varmaan kovin oudolta juhlia syntyman tuottamaa tuskaista kiertokulkua, mutta mepa olemmekin niin kovia budhalaisia, etta osaamme ottaa tastakin ilon irti. Siispa pari tuplaa naamaan ja kylille. Lopulta loysimme tien kylan ainoaa diskoon, jossa olikin kovat irroittelut jo kaynnissa. Paikalliset pukeutuneena hienoimpiissa ja me, Heikki ja mina hieman rahvaammissa asusteissa. Ei siina mitaan, pullo poytaan ja paikallisten menoa seuraamaan. Ravintola oli niin taynna, ettemme aluksi saaneet edes poytaa sisalta, vaan jouduimme istua laimeasti ulkona. Mina jo siina hieman alentuneena, etta nain varmaan on parempi kun tama nayttaa olevan noille paikallisille niin kovin tarkea juhla. Heikki totesi sanomaani vain, etta ‘paskan marjat, mina lahen ainakin vaatimaan synttarisankarille kuuluvaa kohtelua’, ‘jassoo totesin’ ja hetken kuluttua olimmekin jo ravintolan etuosassa ja aivan levan vieressa nauttimassa illan huumasta. Tottahan ilta paattyi tiukkaan etukenoon, mutta hauskaa oli. Seuraava paiva meni aika voivotellessa, sangynpohjia tutkiessa ja ihmetellen, etta mita tuli taas tehtya. Karpulapaivan jalkeen oli aika jalleen jatkaa matkaa. Kyytia bussiasemalle hommatessamme, ihmettelimme, etta mita noi kuskit oikein nauraa. Kavi ilmi, etta toinen kuskeista oli kyydinnyt meidat kotiin juhlailtamme paatteksi. Olimme ilmeisesti olleet niin hauskaa seuraa, etta siita riitti naurua hieman pidemmaksikin aikaa…
Jallen oli vuorossa tuo pohjoisenhelmi, eli Chiang Mai ja taas sain uutta ihmettelemista, silla nuo paikallisten festarit jatkuivat viela taallakin. Luvassa oli paraateja ja jumalatonta ilotulitus sotaa, olen melko varma, etta osa vietti iltaansa TNT latauksin, sellaista pauketta meinaan joutui kuuntelemaan. Ei todellakaan tehnyt enaan mieli lahtea ulos nauttimaan juhlatunnelmasta. Suomessakin uutena vuotena niita sormia ja silmia poksuu ihan kiitettavasti. Voi vain kuvitella samaa tuhoa taalla, kun nuo paikalliset wiskisiepot paastetaan vapaaksi, standardien mukaisine pommeineen.
Seuraavaksi vuorossa Pai, pieni hedonia Burman rajan kupeessa, toinen toistaan omaperaisempaa ja uniikimpaa matkustajaa. Saimme nauttia bohemiudesta ja itsetietoisuudesta. Taalla oli kaikki ne valitut jotka tiesivat tasta Thaimaan pienesta piilopaikasta. Oikeasti oikein viihtyisa kyla, jossa kaikki lansimaisten herkut. Ihan mukava paikka viettaa muutama rento lomapaiva. Itse tosin jatin Heikin heti seuraavana paivana ja lahdin etsimaan itseani paikallisesta metsaluostarista, tarkoitukseni oli viettaa seuraavat kaksi viikkoa tiukassa selibaatissa ja toteuttaa kurinalaista kasvisruokavaliota lukuisinen meditaatio hetkineen. Tuo selibaatti nyt tietenkin toteutui ihan olosuhteiden pakosta, mutta se nyt oli pakko mainita tassa saadakseni hieman lisa krediittia, mita tosin syvaan budhalaiseen vaatimattomuuten uskoen en teitenkaan tarvitse, saati edes halua.
Luostari aikani oli oikeasti erittain antoisa. Paikka oli mita kaunein ja paivaohjelma sopivan rento: heratys klo. 5.00-7.00 suorittamaan Vipassanaa, oman tunnon tuskien mukaan, almujen jako munkeille klo. 7.00 jonka jalkeen aamupala. Ensimmainen meditaatio hetki alkoi klo. 8.00 paattyen noin 9.30 lounas valmisteluihin. Munkkeille kumartaminen ja safkan kimppuun. Toinen meditointi alkoi 13.00 paattyen ennen 15.00 yhteisollisiin rutiineihin, eli paikkojen kunnossa pitoon, pyykkaamiseen yms. Kolmas ja viimeinen ohjattu ohjelma alkoi 18.00 paattyen ennen kahdeksaa, jonka jalkeen yleensa siirryimme taas mokkeihimme (jokaisella oma) toteuttamaan omantunnon mukaan Vipassanaa. Ruokailuja paivassa oli vain kaksi, mika tietenkin aluksi jannitti, mutta tuohon rytmiin tottui todella helposti ja koska tarkoitus oli rauhoittaa itseaan tuo vahainen ruokailu on tarkea osa tata hiljentymis harjoitusta. Meita kehoitettiin muunmuassa olemaan lukematta muuta kuin Budhalaisia teksteja (koska kysaassahan oli Budhalainen luostari), jotta ajatuksemme ei harhailisi niin paljon arjen asioissa. Ideana oli yrittaa olla lasna koko ajan harhailematta turhan paljon haaveissa ja toiveissa seka tulevissa asioissa. Ainoat aanetkin mita kuulimme oli pelkastaan luonnon aania, silla luostari oli korkeiden Limestonien katkoissa ja kaukana tiesta. Kyllahan tuollaisessa ymparistossa rutinointuneinkin mieli lopulta hellittaa ja hetkeksi voi loytaa sen ihanan rentouden ja autuuden tunteen. Kokemus oli minulle todella hieno ja tuli varmasti tarpeeseen, kuukausien reissaamisen jalkeen. Viimeisen yoni vietin meditaatioluolassa jossa abottimme oli kuulemma viettanyt 7 vuotta ja 7 kuukautta. Who knows, mutta kokemus oli hauska, luolassa oli lammin ja sisatiloja ymparoi intensiivinen hiljaisuus. Tuli taas aikani lopettaa syvat pohdiskeluni dhammasta, dharmasta, mayasta sun muusta ja suuntaa takaisin kovaan arkeen eli niin kovin rankkaan matkustamiseen. Pakko kylla myontaa, etta viimeiset paivani luostarissa olivat aika tuskaisia, koska mieleni oli jo kaukana Filippiineilla. Tama teki keskittymisesta erittain vaikeaa.
Takaisin Paihin paasin liftikyydilla pickup:in lavalla roikkuen. Muutama paiva lepoa ja sitten kohti etelaa ja Andamanien merta. Tarkoitukseni oli tavata Heikki, sisko Katja hanen kaverinsa Sanna ja Terhi Ao nangissa. Matka Chiang Maista Krapille ja Ao nangiin tulisi yhtajaksoisesti kestamaan kaksi paivaa. Ao nangiin ehdin hieman ennen Heikkia, han saapuisi pelipaikoille Taolta, jonne oli mennyt vastaanottamaan Jerea ja Jennia, jotka taas saapuisivat saarelle Gambodian turneeltaan. Heikki saapuikin illansuussa ja tormasimmepa viela tyttoihinkin heti samana iltana.
Seuraavat paivat vaihtelimme kuulumisia ja lopulta siirryimme Railey:lle, yksille Krabin alueen rannoista ja joka tunnetaan maailmanlaajuisesti yhtena Asian kiipeily mekoista. Aloitinkin heti seuravaana paivana kalliokiipeilyn. Ajatukseni oli suorittaa kahden paivan Lead kiipeily kurssi, mika tosin venyi kolmeen paivaan ja huipentui multipitch tekniikoiden opetteluun. Kokemus oli minulle melkeinpa jarisyttava, ainoat kiipeilykokemukseni ovat tyyliin Tapanilan ja Koivukylan sisaseinilta, lukuun ottamatta tietenkin sita Laosin koitosta. Nyt roikuin heti ensimmaisena paivan yli viidenkymmenen metrin korkeudessa, taysin avoimessa tilassa ja meren ylla. Huuhhu! Kylla jannitti. Paiva paattyi viela muutenkin mukavasti kun spottasin korkeuksista merikilpikonnan ja meduusan. Tuo kolmenpaivan kurssi oli erittain antoisa, maksoi vaivaiset 100 euroa, kursilla meita oli vain kaksi innokasta oppijaa ja erittain innokas opettaja, joka jakoi tietoa mielihyvin kun huomasi kiinnostuksemme. Tama jaisi varmasti mieleen yhtena reissuni koho kohdista. Ainiin tassa vaiheessa mukaan oli liittynyt taas uusi Suomen vahvistus, Teemu, joka nykyaan, Tanskan packpacker piireissa tunnetaan myos kovana UG travellaajana. Tasta jatkaisimme yhdessa etelammaksi kohti Koh Lipe saaren sokaisevan valkeita hiekkarantoja ja lasiakain kirkkaampia vesia.
Raileylta siis jatkoimme kadet pumpissa kohti Krabi townia ja bussiasemaa. Matkamme Lipelle kesti kaksi paivaa ja vietimme yon Pakbaran satamakylassa josta lautat Lipelle lahtisivat. Nyt vietamme (huomatkaa aikamuoto) taalla Lipen saarella jo toista paivaa ja parin paiva kuluttua suunta jatkuu taas alas kohti Kuala lumpuria, mista meilla on lennot Filippiineille, Manilaan ja sielta jatko Cebun saarelle. Seuraavava kiintopiste elamassani on vapaasukelluksen jatkokurssi, jonka suoritan heti Joulukuun alussa, sen tuomista kokemuksista kerron sitten lisaa seuraavissa blogipostauksissani. Nyt heitan pokat paahani painun aurinkoon, taallahan nuo sateet kimpoilevat miten sattuu tuosta lumenvalkoisesta hiekasta ja varmasti saisi jonkun silmavamman jos vain koikkelehtisi ulkona holtittomasti. Koh Lipea pystyn suosittelemaan aivan vilpittomasti kaikille, tama on yksi todellisista paratiisi saarista missa olen kaynyt.


Ps. Annillakin elama on kuulemma jarjestynyt nyt niin, etta rakas sairaalamme PeijasRekola ei pysty enaan tarjoamaan hanelle leikkaussalihoitajan sijaisuuksia, muuten, kuin vasta ensi kesalle, joten han on nyt pakotettu lahtemaan kanssani Australiaan.


Joulunodotuksia sinne Suomeen ja muistakaa hengittaa, syvaan.

Teemu
Ekstaattisesti
Ehostaa
Matkustustaan
Undergroundiksi