Feeling Free

Painostavan kuumat terveiset taalta Malapascuan saarelta, Cebun pohjois osista. Saavuttiin saarelle pari paivaa sitten ja ollaan kotiuduttu Boynty Beachin lansipuolelle, aivan rannassa sijaitsevaan resorttiin. Saatiin tingattua itsellemme 4+1 hengen huone, joten nyt meila on koko perhe samassa, tiiviissa kasassa. Ihan virkistavaa. Kimmo nukkuu lattialla ja koska Jenni ei suostunut vielakaan luopumaan Jeresta, niin jaamme jalleen Heikin kanssa saman vuoteen, missa tosin ei ole mitaan valittamista.

Saarella on ollut suhteellisen painostava ilma nama kaksi paivaa, mita olemme taalla olleet. Ulkona puhaltaa raikas ja viilea tuuli, mutta jos olet suojassa, niin sitten sinut ymparoi painostava kosteus.

Huoneemme on ihan kivaa koko luokkaa, joten tilaa on riittavasti kaikille, ainoa miinus tassa nyt vaan on viisi ihmista samassa huoneessa, ja yksi tuuletin. Huoneemme on aika patsi ja nyt tuon tuulettimen pitaisi palvella meita kaikkia. Lisa rasitusta tuulettimellemme aiheuttaa, todellinen skandinaavimme Kimmo, jolla on kuuma ilmeisesti pakkasessakin. Kun puhallin osuu Kimmoon , voit tuntea kuinka tuulenvire oikein katoaa houneesta Hanen kehonsa jotenkin imee tuon virkistavan ilmavirran itseenta saadakseen maksimaallista viilennysta. Muuten taalla on ihan leppoista, saari on kaunis, tulee hieman mieleen Gilin saaret Lombokilla.

Sukellus taalla pitaisi olla loistavaa, tarjontaa ainakin on paljon. Itsea asiassa Jenni, Heikki ja Kimmo palasivat juuri aamu dyykeiltaan, Tresher shark jahdista ja olivat yhden yksilon spotanneetkin. Seuraavana vuorossa on Manta ray:n matsestys. Tullessamme saarelle eras paikallinen kertoi, etta paivalla oli nahty noin 5 metria levea yksilo. Tuohan alkaa olla jo aika iso, silla isoimmat yksilot voivat kasvaa noin 6 metrin leveys mittaan.

Itse Jeren kanssa viela himmailemme sukelluksien kanssa, Jere on flunsassa ja minulla on korva hieman artynyt, ilmeisesti matkustuksesta ja siitava vapaasukellus kurssista, johon palaan hieman myohemmin.

Tarkoituksemme on olla taalla Malapascuan saarella 4-5 paivaa eli tiistaihin tai keskiviikkoon, minka jalkeen jatkamme matkaa muistaakseni Cebun ita-osiin Boholille tai jonnekkin sinne viereen. Naiden paikkojen muistaminen on erittain vaikeaa jos ei itse osallistu suunnitteluun, vahan niinkuin olisi auton kyydissa pelkaajan paikalla ja yrittaisi painaa reittia mieleen. Joka tapauksessa Jennilla eilen kyna sauhusi ja illallisella minulle lyotiin puhtaaksi kirjoitettu, paivakohtainen matkasuunnitelma kouraan. Hyvaa tyota oli tytto tehnyt, listalla oli yksityiskohtaista matkustietoa mm. lautta-ajoista ja matkojen kestoista.

Heikkikin oli ilmeisesti niin tyytyvainen alustaviin suunnitelmiimme, etta antoi Jennille vapaat kadet lopullisen suunnitelman kanssa ja suunnitelunhan Jenni osaa. Itse taas olen huomannut olevani sen verran hidastempoinen matkaaja, etta jatan nyt suunnitelmat muiden huomaan, varmaa on kuitenkin se, etta huonoja paikkoja ainakaan tietoisesti ei reiteillemme tule, joten se riittakoon tassa vaiheessa minulle.

Taman kertainen postaukseni tulee nyt enimmakseen kasittelemaan tekemaani sukelluskurssia ja ehka hieman fiiliksia Filippiineista noin yleensa, silla naiden muutamien paivien aikana ei mitaan ihmeellista ole kerinnyt tapahtua.

Aloitetaanpa Filippiinilaisista fiiliksista. Nama PERKELEEN bussikuskit, ainakin heidan osaltaan kyseessa on taysi kehitysmaa.

Kuvitelkaapa kaksikaistainen tie, kaista kumpaankin suuntaan, joiden vierustoja tayttaa koju kojun peraan ja niissa tietenkin asiakkaita. Sitten, kuvitelkaapa suht taynna oleva, noin 50 paikkainen bussi, ja kuski joka on henkiselta kasvultaan verrattavissa taysin apinaan, eika edes mihinkaan sukulaisrotuihimme kuuluvavaan, vaan taysin aivoton yksilo, varustettuna armeijan peililaseilla ja rallihanskoilla. Aika hyva lahtokohta vai mita? Joka tapauksessa ollaan kaukana YTV:n ammattikuskista.

Kyseisella kuskilla on vain kolme vaihdetta, taysi kiihdytys nopeimpaan saavutettavissa olevaan nopeuteen. Saadun nopeuden sailyttaminen tilanteessa kuin tilanteessa ja melkein lukkojarrutus kun asiakas on jaamassa pois, taman jalkeen taas sama ruljansi. Ainoa hidaste, mika matkalla voi tulla eteen on ruuhkainen tie, mutta tamankin ongelman neutraloimiseen on lukuisa eri ratkaisuja.

Nama fiilistelyt tassa sen takia, etta Moalboalista palatessamme jouduimme onnettomuuuteen. Bussimme tormasi mopoilijaan kohtalaisessa nopeudessa ja mopon jaadessa bussin alle meinasi kyyti lahtea lapasista. Onneksi kuski sai pidettya autonsa tiella joten sivullisuhreilta valtyttiin. Kyytimme tosin vaurioitui sen verran pahoin, etta matka tyssasi siihen.

Myos mopoilija naytti selviavan kolarista hengissa, bussi oli osunut pyoran peraan, joten taydelta kohtaamiselta valtyttiin. Kypara taisi olla taas kuskin pelastus, tosin surullista kylla, hanen jalkansa naytti vaurioituneen niin pahasti, etta siita tuskin ehjaa saadaan enaan tehtya.

Lopulta paasimme jatkamaan matkaamme uudella kyydilla, todella turhauttavaa vain oli huomata, etta vaikka uusi kuskimme varmasti tiesi onnettomuudesta, niin hanen ajotapansa ei eronnut yhtaan edellisenkuskin tyylista. Itse asiassa nyt kun olemme taalla matkanneet kolmella eri linjalla, niin matkan teko on aina ollut saman laista.

Ei naiden kuskien ajotyyli varmastikkaan eroa niin hirveasti muiden maiden kuskeista, mutta taalla ja tuon onnettomuuden takia havahtui siihen, kuinka turhaa tuollainen matkan teko on. Taalla olisi todellakin tilaa liikenne kasvatukselle. Hieman surkuhupaisaa on myos se, etta kaikkien naiden Ceres linjan bussien perassa on lause: Hows my driving? Call ja numero mihin voi soittaa.

Muita fiiliksia Filippiineilta. Edelleen aika koyhalta ja rujolta naytta, ainakin tuossa Cebun kaupungissa, muuallehan emme ole viela ehtineet. Heikin kanssa pohdittiinkin, etta tama on varmasti koyhimpia kaupunkeja missa olemme vierailleet. Toisaalta taas maaseudulla ja nailla saarilla on erittain kaunista ja ihmisten elama ei nayta poikkeavan sen kummemmin muiden maiden vastaavasta.

Jokin sellainen hallitseva tunne taalla myos on, sellainen joka kertoo, etta Filippiinit on taysin erillainen maa, kuin missa olemme aikaisemmin vierailleet. Ehkapa Heikin sanat kuvaavat maata parhaiten: sekoitus Indonesiaa ja Gambodiaa; kauneutta ja rujoutta.

Ihmiset ovat edelleen super ystavallisia ja hintataso on kohillaan, joissain asioissa voittaa ja joissain taas haviaa. Kylla taalla on kaikenkaikkiaan mukavaa ja mielenkiintoista olla, tekemista riittaa, niin pinnan alla kuin paallakin. Katsotaan uudestaan kuukauden kuluttua milta tuntuu, kun kuherrus kuukausi on ohi ja arki koittaa. Tallahetkella, tykkaan!

Jee! Sitten iloisempiin asioihin eli vapaasukellukseen. ROKROK! Ei voi muuta sanoa. Kurssi oli erittain mielenkiintoinen ja kouluttajani Wolfgang todella osasi asiansa, hanesta huokui intohimo lajia kohtaan ja vuosien varrella hankittu kokemus ja tieto oli erittain informatiivista, kysymykseen kuin kysymykseen sai vastauksen. Paljon siis ropisi myyttisyytta lajin ymparilta. Hanen opetustyylinsa oli todella rauhallinen ja hanen paamaaransa oli saada oppi menemaan kunnolla perille.

Kurssin tarkeimpia asioita oli turvallisuus ja tata kasiteltiinkin melkein koko ensimmainen paiva: Blackouteista stressin hallintaan, rescue sukeltajan rooli vedessa ja toiminta hieman epamiellyttavimmissa tilanteissa, kuten, esimerkiksi miten toimia tilanteessa jos tuntee, etta ei meinaa selvita pinnalle syvyyssukellukselta. Kaikki toiminta mallit ja ratkaisut ongelmiin olivat erittain yksinkertaisia ja toimivia.

Joidenkin mielesta vapaasukellus ja varsinkin syvyys sykellus voi tuntua aika hurjalta hommalta, itse olen kylla vielakin tata mielta, koska kaikki tuntemukset esim. paine ja hengittamisen tarve veden alla ovat niin uusia, mutta laji on itsea asiassa erittain turvallinen ja hurjuus on vain oman paasi sisalla. Selkeaa itsensa voittamista ja uudet tuntemukset ovat ihan varmasti taattuja. Hauskimpana ehka itselle esitetty kysymys veden alla, ‘ mita hlvtia ma oikein taalla teen’.

Alkupaivan turvallisuuteen ja vapaasukelluksen fysiologiaan paneutumisen jalkeen, oli aika oppia tehokkaampaa rentoutumista ja apnea tilan helppompaa savuttamista, siis kaytannossa, miten saada sukellusrefleksi nopasti paalle ja rentoutua samalla. Siina sitten maattiin, hengiteltii ja muutaman kerran pidatettiin kevyesti hengitysta. Naiden harjoitteiden jalkeen siirryimme altaalle kokeilemaan Static apneaa eli hengityksen pidattamista.

Siirtyminen altaalle tapahtui rauhallisesti, aktivoitumatta liikaa rentoutumisen jaljilta. Altaalla otimme mahdollisimman rennon asennon vedessa ja hengittelimme rauhallisesti parin minuutin ajan ja ennen suoritusta viimeiset kolme syvaa ja rauhallista hengenvetoa, joiden jalkeen vain mahalleen kellumaan (meilla siis markapuvut paalla) ja kaikkilihakset rennoiksi. Tarkoitus oli tehda 4-5 vetoa ja katsoa mihin tuloksiin paasisimme, ensimmeisten yrityksien ollessa vain harjoitus ja rentoutumis kokeiluja, kun taas vedot 3-5 voisivat olla maksimi yrityksia.

Suht helposti Patric (kaveri englannista, joka oli tekemassa ensimmaista apnea kurssiaan) ja mina saimme static aikamme noin 3 minuuttiin ja viimeisilla yrittamillamme teimme kummatkin hienot ja omasta mielestamme erittain yllattavat tulokset. Itse sain ajaksi 4 minuuttia, 24 sekuntia ja Patric joka ei ollut harjoitellut juuri ollenkaan repaisi 3 minuuttia ja 50 sekunttia. Aika uskomatonta vai mita, mutta ei niinkaan ihmeellista. Tallaiset tulokset ovat ilmeisesti ihan arkipaivaa kaikille, itse ei vain oikein vielakaan tajua miten tuollainen on mahdollista ja niinkin helposti saavutettavissa.

Seuraavaksi oli vuorossa syvyyssukellus harjoittelu. Siirryimme rannalta noin 30 metria merelle pain, riutan drop offille eli kohtaan jossa pohjan syvyyteen tulee jyrkka kasvu. Tahan Wolfgang teki poijun ja laski koyden painoineen alas, jota meidan oli tarkoitus kayttaa apuna. Tarkoituksemme oli vain totutella paineeseen ja paineentasaukseen alaspain mentaessa. Mutta niinhan se vain menee, etta kun on tarkoitus tehda jotain niin sitten kanssa tehdaan, tai ainakin yritetaan. Itse ajattelin, etta minulla ei ainakaan ole mitaan ongelmia alaspain menemisessa, sen verran on tullu snorklattua, oltua vedessa ja tietenkin se Thaimaan kurssi, minka olin jo kaynyt.

Miten kavikaan? Alaspain meneminen oli todella vaikeaa. Oli niin monia asioita mielessa joita piti tehda samanaikaisesti ja kaikki tuntemukset oliva jalleen ihan uusia. Ensiksikin voisi ajatella, etta alas on mentava nopeasti koska haluaa, etta ilma keuhkoissa riittaa (totta kai ilma riittaa kun on tarkoitus sukeltaa vain muutamiin metreihin) ja nopeus tietenkin aiheuttaa jannitysta ja jos syvyytta saavutetaan nopeasti on paineitakin tasattava tiuhaan ja ainakin minun tapauksessa tama tapahtui aina liian myohaan, eli ennen tasausta paine oli kasvanut jo niin suureksi, etta tehokas tasaus osoittautui vaikeaksi taikka mahdottomaksi. Minulla seina tuli vastaan usein 10-13 metrin syvyydessa. Olin hieman pettynyt, koska olinhan jo kaynyt 20 metrin syvyydessa ja muistellut, etta tuo syvyys oli saavutettavissa suht helposti.

Naihin epatoivoisiin yrityksiin siis paattyi ensimmainen paiva. Olin kuitenkin erittain tyytyvainen, silla paiva oli ollut todella antoisa ja viela olisi kaksi taytta paivaa edessa.

Seuraava paiva alkoi tehokkaampien paineentasaustekniikoiden opiskelulla. Yleensa ihmiset tasaavat paineet korvistaan yksinkertaisesti vain puristamalla nenansieraimet yhteen ja puhaltamalla suun ollessa kiinni, jolloin korvissa kuuluu hienoiset poksahdukset ja nain korvan sisainen paine on tasattu ymparoivan, ulkopuolisen paineen kanssa. On kuitenkin olemassa hienostuneempia ja tehokkaampiakin tekniikoita. Varsinkin vapaasukelluksessa, jossa syvyydet voivat helposti kasvaa niinkin suuriksi, etta paineen kasvun takia ei keuhkoissa enaan vain ole riittavasti ilmaa paineentasaukseen, on halluttu keksia uusia tekniikoita sukeltajien avuksi. Jos kiinnostaa tietaa lisaa, niin hakusanalla Frenzel Fattah loytyy lisa infoa tekniikoista joita tarkoitan.

Okei taas veteen. Myos tallakin kertaa ensi harjoitteidemme tarkoitus oli edistaa apneatilan helppoa ja rentoa saavuttamista. Taman kerran harjoituksissa apneatilaan paasyn oli tarkoitus tapahtua harjoitussukelluksilla, kuitenkaa kuluttamatta liikaa energiaa ja voimia maksimi yrityksilta. Lisaksi Wolenfgang halusi simuloida meille paineen vaikutusta ja tuntemuksia 20+ metrin syvyyksissa. Kaikki tama tapahtuisi sukeltamalla koyttapitkin alas, jalat edella ja noin 90%:sen tyhjin keuhkoin. Wolfgang kehoitti meita sukeltamaan noin 5-10 metrin syvytteen ja pysymaan siella hetken aikaa.

Sukellusta edelsi tietenkin samat rutiinit kuin altaalla, static harjoitteissa, eli parin minuutin syva ja rentouttava hengittaminen ja viimeiset kolme taytta keuhkollista ennen sukeltamista. Sitten vain pinnan alle ja voin kertoa, etta tyhjin keuhkoin sukeltaminen tottumattomalle on aika epamiellyttava kokemus, mutta mielenkiintoista silti.

Taman paivan maksimi yritykset osoittautuivat melkein yhta epatoivoisiksi kuin eilisetkin. Syy oli selkea, kertaakaan en palannut pinnalle hengastyneena, eli ilmaa riitti. Syy oli rentouden puuttuminen, liika yrittaminen ja este aina sama, paineentasauksen epaonnistuminen. Itse asiassa, yleensa juuri paineentasaus on vapaasukeltajille se isoin harmaitahiuksia tuottava ongelma.

Viimein todella aloin ymmartamaan puheita siita, kuinka tarkeaa vapaasukelluskessa on yrittaa sailyttaa rentous. On hirvea ero olla vain snorklaamassa ja nahda riutan pohja jossain muutamien metrien syvyyksissa, kuin todela yrittaa paasta syvalle ja tehda hyva suoritus. Ikina snorklatessa minulla ei ole ollut ongelmia paasta haluamaani syvyyteen, mutta nyt 15 metrin saavuttaminen tuntui melkein mahdottomalta.

Seuraavalle ja viimeiselle paivalle reseptini oli selkea. Nyt tarkoitukseni ei olisi saavuttaa syvyytta, vaan vain kuunnella kehoni aania ja keskittya tehokkaaseen paineen tasaukseen.

Ja sehan toimi. Muutama rento veto rapyloilla ja sitten paatin heittaa rapylat naulaan ja laskeutua alaspain pelkastaan koyttapitkin, jalat edella. Tama osoittautuikin erittain vaivattomaksi ja rennoksi, lisaksi sailytin tayden kontrollin laskeutumisessa ja nain helpottaen paineen tasausta. Sen kuin liu-utteli itseaan alas silmat kiinni ja nautit matkasta. Tahan lisaan, etta paineentasaus on huomattavasti helpompaa laskeuduttaessa jalat edella kuin paa edella. Muutamalla vedolla syvyyteni kasvoin noin 15 metrista ensin 25 metriin ja viimeisella 33.4 metriin, mika jai maksimikseni ja omaksi uudeksi ennatykseksi.

Lisaksi naiden kolmen vedon jalkeen minulla ei ollut enaan mitaan ongelmia paineentasauksessa rapyloilla sukellettaessa vaan, nyt rajat asettivat oma tekniikka ja itse hengityksen pidattaminen.

No milta siella pinnan alla sitten oikein tuntuukaan? Siis, aivan mahtavalta, ihan tajuttomala, hieman arveluttavalta ja myos hiukka pelottavalta. On ihan mieletonta nahda veden varin muuttuvan syvemman ja syvemman siniseksi. Varsinkin tuolla 30 metrin vedolla fiilikset oli koko sukelluksen ajan todella nautinnolliset. Olo oli kuin unessa, sita vain vajosi johonkin tai jonnekkin sellaiseen, mita ei ollut aikaisemmin kokenut. Lisaksi, koska sukelluspaikkamme oli niin syvassa vedessa, etta pohjaa ei ollut nakyvissa toi myos tama sukeltamiseen viela lisaa taianomaista tunnetta. Ymparillani ei ollut mitaan referensia missaan suunnassa, ei muuta kun koysi, mika vei minut ensin alas ja lopulta myos ylos.

Alas meneminen on sukelluksessa melkein se vaivattomin osuus, noin 20 metrin jalkeen alkaa vapaapudotus, eli syvyys jossa veden nosteen vaikutus lakkaa, taman jalkeen vain putoaa alaspain. Halutussa syvyydessa pysaytat itsesi ottamalla koydesta kiinni ja kaannat itsesi mahdollisesti myos oikein pain, tassa vaiheessa sinulla tuskin on viela kovinkaan tuskainen olo hengittamatta olon takia. Yksi voimakas veto koydesta ja matka pinnalle alkaa. Ylospain uiminen on aluksi raskaampaa ja joudut tyoskentelemaan voimakkaammin saadaksesi itsesi syvyyteen, jossa noste alkaa jalleen auttamaan sinua.

Ennen sukellusta olet kertonut rescue diverillesi tavoittelemasi syvyyden, vaikkapa 30 metria, taman jalkeen han laskee sukellusaikasi: noin 1sek. = 1m , eli 30 seukuntia alaspain, ylos tulo toiset 30sekunttia ja tahan lisataan viela kaannos ja startti, eli yhteensa noin 60-70 sekunttia. Talainen laskutoimitus sen takia, etta rescue tietaa milloin aloittaa oman sukeltamisensa ja lopulta sinun tulisi nahda hanet noin 1/3 matkassa eli nyt 10 metrissa. Naissa loppu syvyyksissa oma taistelusi on jo aika kovaa, joten on helpottavaa nahda kaveri uimassa ylos pain kanssasi, silta varalta jos jokin sattuisi menemaan pieleen.

Itse en ollut tuon syvimman sukelluksen aikana ihan 100%, etta tulikohan nyt valittua oikea syvyys ja pintaan paasy tajuissaan ei silla hetkella ollut minulle aivan varmaa. Paassani pyori vain Wolgangin sanata: If you think you can not make it, just relax even more and consentrate in to your breathing routines on the surface. Tama auttoi ja tietenkin se, etta ammattilainen oli tekemassa rescuetani. Pintaan paasin ja ilman ongelmia ja eipa siella pinnan alla ole paljon muutakaan tehtavissa kuin rentoutua… even more :). Sukellus aikani oli 1m 44sek, eli huomattavasti pidempi kuin tuo 1 metri

sekunnissa, mutta joka sekuntti taytta nautintoa!

Tama taas talla eraa. Nyt vain toivotaan etta korva paranisi nopeasti, jotta paasisin jalleen veteen pulikoimana. Nailla fiiliksilla mita tuosta vapaasukelluksesta jai niin uskon, etta lisaa on viela tulevaisuudessa tarjolla!

Toivottelen sinne oikein paljon hyvaa joulua, pakkasta, punaviinia, kynttiloita ja tietenkin kaikille erinomaisen hyvan seuran tuomia iloja!!